Tuon taas aivot myrsky kiihottaa! —
Hurja hän riehuu ja liehuu,
Itse yltyen, muihin hyökäten,
Tuskissa kuumeen kiehuu,
Myrskyten myrskyssä.
Suurin hulluus kohtaa holhojan:
Sairaita tyrmiin sulkee,
Jäänä kylmänä kuulee huutoja, —
Julminta tehdä julkee
Hullujen päämies tää.
Taivas pilvess', usva aivoissa,
Mielissä myrsky pauhaa.
Taivas, seesty jo, päivä paljastu,
Lahjoita, luonto, rauhaa
Hulluuden kurjuuteen!
Luonto sairastaa kuin ihmiset,
Luonnon taudit on meidän.
Missä tahtomme, mielentarmomme?
Teidän on voitto, teidän
Vallassa myrskyt myös!
SUUTTUNUT.
Hän oli suuttunut, miel' oli paha,
Kielikin pureva kuin vesisaha,
Ketä tuli vastaan, leikkasi niitä,
Mut oli muutamat kovaa kuin piitä:
Purasivat vastaan, särkivät kielen,
Verille rikkoivat vihaisen mielen.
Miel'paha laajeni, taajeni, suurtui,
Pitkäksi aikaa joukkohon juurtui.
Suuttunut tuskansa tulvia suri:
Miks oli hillitön, ensiksi puri?
Elinilo karkasi — minne? ei tietty,
Vaikka jo kauan on neuvoja pietty.
HE JA ME.
Taas ratsuja villejä kengitetään
Sun nuoria viljojas polkemaan,
Ja vainonvoimia yllytetään
Sun kirkkosi, koulusi kaadantaan.
Sinä lempeä, lauhkea suomalainen
Vain kynnät ja kylvät ja kirkkoa käyt,
Kuin ystävä sortajallesi näyt,
Kuin laps' olet luottava, uskovainen.
Sun yhteis-onnesi pohjalta jo
Pois paasia, parsia riistellään,
Lain turva, sun kattosi mainio,
Se kelvottomaksi nyt kiistetään.
Sinä lempeä, laupias suomalainen
Näet untasi, nukkuen rauhassa yöt
Ja tyynesti toimitat päiväsi työt,
Olet ihmisten oikeutt' uskovainen.