Eli vapaus meillä silloin,
Sen etuja valvoi valkeus,
Ja näiden kesken syttyi
Iloinen, luova rakkaus.
Sen aviokylvön anti
Oli Suomen onnen runsaus.
Niin toivojen vainioilla
Nuor' into aukoi nuppujaan.
Suokarpalonkin poski
Se syttyi elämän purppuraan.
Punaposket, herkkukosket —
Ne hallan unhottivat vaan.
SITTEN.
Ja sitten
Tuli halla, rutto, myrsky-yö,
Joka uskon, toivon maahan lyö
Ja rakkauden viljan syö,
Jopa itse ihmis-arvon myö. —
Se sitten,
Kuin mato viljapellossa
Ei säästä vuoden toivoa;
Kuin niityn vaaravalkea
Syö heinän, hiipii nurmessa. —
Ja sitten
Se puuhun, metsään leimahtaa
Ja hongat maahan ampuaa;
Maan mustentaa ja polttaa juuret,
Syö muistot, riistää toivot suuret.
Ja sitten
Se kansan oikean ja suoran
Lyö päähän raksin, orjanuoran,
Sit' ohjaten kuin karjalaumaa
Vain syöttää puuta, heinä-aumaa.
Oi, sitten
Ies painaa kansan niskan, pään:
Voit luottaa tuskin ystävään,
Kun kaikki pettää toisiansa
Ja itseäänkin pettää kansa.
Vaan sitten
Ei vainotuista, nääntyneistä
Edes pyydystäjä kostu meistä,
Kun kansa kurja, onneton
Vain katkeruuden saalis on. —
Oi, sitten
Meist' eläinkunta holhotaan:
"Syö, juo ja kuole!" huudellaan.
Meit' outo käsi päähän nappaa
Ja ihmistahdon meistä tappaa.