Hän maailmass' on maailma,
Kuin tähti tähtein parvessa:
On oma kansa parvi se,
Jok' antaa ryhdin riennoille,
Työpohjan ihmistöille.
Hän maansa tahtoo toimimaan
Vapaana miehen suunnassaan,
Sen johtaa ihmisteille.
Hän mielet täynnä tulta lois,
Aik'ihmisiksi kaikki sois.
Ja horjumatta, vankkana
Hän nähdä tahtois joukkonsa,
Ei nuottaan juoksijoina.
Vaan omin käsin, omin päin,
Niin parvittain kuin yksittäin
Tään maansa vartioina.
Aik'ihmisiä milloin maa,
Tää Suomi, kyllin kasvattaa?
Ja milloin meit' ei eksytä
Yövallat valon reitiltä,
Kuin lasta alkavata?
Oi, silloin aamu selkiää,
Uus aika maata yllättää
Ja ohjaa maailmata!
Kun kansa kasvaa kunnossa,
Ken voi sen silloin holhota?
Se itse kääntyy maailmaan
Ja itse ohjaa kulkuaan,
Tiet itsellensä raivaa.
Se hoitaa maansa, mantunsa
Ja tahtoo töistään vastata
Ja aarteet itse kaivaa.
Pain. joulukuussa.
VUOSI 1906.
VALLANHIMONI.
Vapautta kaipaelin kauan,
Kuin yön synkän jälkeen aamunkoita,
Kuin keväistä kastevihmaa routa.
Niinkuin nurmi kukkiansa kaipaa
Tai sulia aaltosia järvi,
Tähkä-aaltojansa toukopelto.
Niinkuin kansa kaiken kaunihinsa,
Kaiken kunniansa kantaa tahtoo
Synnyinmaansa arvon seppeleeksi.
Vapautta kauan kaipaelin,
Niinkuin nuorta kevätkauneutta
Janosilmä kaipaa siematakseen,
Nuortuakseen nuoren metsän kanssa.
Kevätvapautta kaihoelin,
Nähdäkseni Suomen suoristuvan
Pystypäin, vapaina, vieretysten
Kansan kaiken nousemista kohti,
Itse käyvän muita polkematta,
Itse nousevan ja muita nostain.
Tuota kaipaelin, tuota toivoin. —
Koitti vapaus, se Suomen suvi,
Maan elämä, parhain onnenpantti.
Mutta tullessaan sen tulva päästi
Talvivankiloista kaiken karstan,
Kansan luontehesta kaiken kuonan,
Päästi valloilleen se ilkivallat,
Suvun syöjät, heimon hävittäjät,
Kaiken ihmis-arvon maahan lyöjät,
Kuin kevätkin myrkkypistiäiset,
Kyyt kähyiset maasta irti päästää,
Niin vapaus ihmismyrkyt päästi
Piiloistansa päivän paistatella,
Ajan heltehessä hekkumoimaan,
Päästi himot, kateuden, koston,
Vallanhimon muita valtavammin
Veriseksi veljen vainojaksi.
Kunnes päänsä päivänkukka nostaa
Vapauden leivon laulaessa,
Käen kukkuessa kullan kultaa
Yli Suomen nuorten viljelysten,
Sinnes ihmiskiihko verta, valtaa
Itse ahnehtii ja muita sortaa,
Oikeuden kytkee mielivalta,
Kunnes valistuksella on valta,
Että kukin arvioi tilansa,
Mutta toisellekin arvon antaa,
Valliten lakia noutavasti
Oman valtionsa: itsensäkin.
En kadehdi onneanne, enkä
Kiellä vapaudelt' askeleita.
Hallitkaa ja nouskaa korkealle,
Mutta minun tässä ainoassa
Valtiossa, itsessäni, suokaa
Hallita ja johtaa ihmistäni
Ihmiseni lakikirjan mukaan. —
Muuta vallanhimoa ei mulla.