Satakielisen kun soitto helskyi.
Ylimmilleen yltyi juhlahenki,
Käki valon kunniaa kun kukkui.
Niin ne juhlalaulut lainehteli
Yli järven, niittyjen ja pellon,
Kylän kautta kallionkin rintaan,
Josta kaiku vastasi ja kertoi,
Että vuori ihastuksest' itki,
Kuullessansa valon vihkivirttä.
Säveliä tuore tuuli kantoi
Joka kukkasenkin kuulustella:
Eri nuotti eri lintusella,
Eri kukkasella eri tuoksu.
Yhtehen ne sointuivat tok' kaikki,
Suomen linnut, Suomen kukkasetkin:
Sytyttihän sama valo heidät.
Niin kun kaikui valon vihkivirsi
Suomen laululintusien suusta,
Vapautti paimenen ja lauman
Rikkahille luonnon laitumille;
Säikkyi halla, karsas luonnon impi,
Kietasiiksen usvavaippahansa,
Nousi suolta, läksi liikkehelle,
Pimeässä rauhatonna piili,
Kunnes, kevätkielten sointuessa,
Itse yökin poistui pohjolasta —
Halla hukkui valon valtakuntaan.
Valonvirttä, kevätkieltä kuullen,
Suomen suuri toukoaika alkoi:
Höyryt vinkuivat ja lastilaivat
Suomen sinivettä viilteleivät.
Toiset mailta vierahilta toivat
Seitsemiä touonsiemeniä,
Koetteeksi kodistuuko täällä
Suomen oman siemenen ohessa
Ulkomaitten uusi toukovilja.
Suomen suuri toukoaika alkoi,
Kävi kuokka, uudenmoinen aura,
Vanha pelto siementä sai uutta,
Elämän loi siemenehen valo.
Niin se valo Suomi-neiden voitti,
Että immen kasvot kirkastuivat.
Niin se paloi rakkautta Suomi,
Että taivas tulta soilehteli.
Niin se kaikui Suomen kevätlaulu,
Että syttyi koko Suomen sydän,
Yhtyi kansa valon vihkivirteen.
II.
Tiedonvalo ennen loisti
Opinkukkuloille vaan.
Harva saavutti sen sieltä,
Käytti kohta valtanaan.
Joukko valonjanoisena
Kuihtui hengenköyhyyteen.
Joskus tiedonsirun löysi,
Niinkuin lasinsirpaleen.
Sirut voivat vahingoittaa,
Mutta huolin hoivaten
Taito niistäkin voi laittaa
Mökin seinään ruutusen.
Siitä valonsäde tuikki
Laakson mökki huonohon.
Vaan ken sätehen on nähnyt,
Pyrkii päivän valohon.
Valonjano juurtui, suurtui,
Henki alkoi viljomaan.
Valon arvon kautta kansa
Tunsi omaa arvoaan.