Bismarck lausuu: "Anna maata sen,
Jok' on levollinen, rauhainen."
Maatkoon vainajat!
Unet rauhaisat!
Emme häiri heitä.
Maatkaa, väsyneet,
Paljon palvelleet,
Mekö moittisimme teitä!
Mutta, luontaiset
Voimat, tuorehet —
Ettekö jo unenhelmaa heitä!
* * *
Näen kuinka soita ja auhtoja
Ketoja muokataan.
Maan luonto nuortuen, tuoretta
Käy viljaa kasvamaan.
Ja järki kättä ja työtä käyttää
Ja koneet ihmisneroa näyttää.
Näen kuinka auringon valkeus
Työn avuks kiiruhtaa,
Ja tieto, kansojen kirkkaus,
Valloittaa maailmaa.
Mut muut' ei luonto voi rauhaa antaa
Kuin minkä toimi ja työmme kantaa.
Ja onni, minkä suo mielityö,
On maassa varminta.
Mut milloin — harvoin se hetki lyö —
Työ löytää omansa?
Se yhtä harvinaista on varmaan
Kuin löytää oikean oman armaan.
Toki levon rauhankin löytää se,
Ken työss' on tunnokas,
Ken vieras ollut on vilpille
Ja muille armias.
Työn sota, riennotkin vaikka pauhaa,
Tää vanha keino ain' antaa rauhaa.
YKSIN.
Yksin istun ja armastelen
Luonnon suurta maailmaa,
En voi kuiskata kullalleni
Mitä tunnenkin ihanaa.
Yksin astelen murhemielin,
Olen matkalla murtua.
Kenen kanssa voin neuvotella,
Kuka tahtoisi kuunnella?
Yksin aattelen lentomielin
Kauas taakse ja eteenpäin,
Syvällenkin ja korkealle —
Mutta yksin, vain yksinäin.
Yksin eksyn ja erhetynkin,
Yksin nousen ja lankean,
Yksin, itseeni luottamalla,
Työni, matkani suunnitan.