Hitaita milloin kiusataan
Meit' itsestämme luopumaan
Ja mit' on kalleinta.
Mut aikanaan myös pontevat:
Kun muut jo rientoon uupuvat
Ja kesken heittäisivät työn,
On meissä tarmoa.
Ja vapauden ytimen
Me tallennamme Suomellen:
Itseisen luontomme.
Vapaana kun tää pohja on,
Niin vilja Hämeen vainion
Myös kattaa kauneudellaan
Ja kypsyy korjuulle.
On Häme pellon, vetten maa,
Työn, toimen, viljelyksen maa
Ihanarantainen.
Kun minkä tänne istutat,
Sen juuret syvään juuttuvat.
Muut laulun tallensivat, me
Totuuden siemenen.
Voi aika muuttaa kuortamme,
Mut sydämmemme luonne se
On Suomen selkäpii.
Kuin harmaat louhivuoremme
Me pettämättä kestämme,
Meiss' ain' on Suomi vankkana,
Muut joskin horjehtii.
Siis nouse, loista, Hämeenmaa,
Ja kanna Suomen kunniaa
Aikoihin vastaisiin.
Kuin honka pulska pilvihin,
Niin nouskoon kirkkain toivoskin,
Mut työsi aina juurtukoon
Sun luontees syvyyksiin.
KAKSI NÄLKÄÄ.
Kamarissa istui koulupoika,
Käsi poskell', itku silmässä.
Poloiselta silt' ei luku luista,
Vaikk' on kirja auki pöydällä.
Vasen käsi kantaa pettupalaa,
Sille silmä kyyneliä valaa.
Poski kalpea, hän istuu siinä,
Neuvotonna kaipaa neuvoa:
Rahaa, ruokaa kodista hän vartoi,
Mutta näytteheks sai pettua,
Mustaa, katkeraa kuin murhe itse,
Joka polttaa, viiltää sydämmitse.
Hyyryt, koulumaksut häntä painaa,
Eväsleipä kaikki lopuss' on.
Kotipuolta köyhyys ahdistaapi,
Täällä hän on outo, turvaton.
Kouluhun miks äiti lastaan laittoi,
Viimeisen ruisleivän hälle taittoi?
Miksi hälle tiedon-into luotiin,
Vaikka koulunkäynti kallis on?
Miks ei oppi ostamatta vuoda,
Niinkuin virtaa säde auringon?
Raha poistaa rikkahitten surun,
Köyhäkin tok' kaipaa tietomurun.