"Viime viljaleivän, poikaseni,
Mukanas sait", äiti kirjoittaa.
"Viime leivän, viime markat annoin,
Nyt en penniäkään irti saa.
Kotona on meillä pettu silkka,
Sille särpimenä maidon tilkka.
Isäsi läks etsimähän työtä,
Rautatielle luulen mennehen.
Mutta kultaa sieltäkään ei kuulu.
Vanhin siskos läksi mierollen.
Nuorin nukkui rinnoilleni vasta,
Taudin tuska kiusannut on lasta.
Lapselta on työläs työhön päästä —
Jospa edes mistä työtä sais! —
Eiköhän ne herrat kaupungissa
Sua, poikaseni, armahtais.
Sitten, kunhan kasvat suuremmaksi,
Voisit nousta maalles maksajaksi."
Poika nousi tuoliltaan. — "Oi, äiti!
Kärsimyksiäs en sietää voi.
Suruttako poikas ruista söisi,
Kun sun mieltäs kurjuus katkeroi?
Avuksesi tahdon työhön rientää,
Kodin kärsimyksiä niin lientää.
Koettaa tahdon enkö toimeen pysty,
Kättäkin kuin kirjaa käyttämään.
Mies se täytyy minustakin tulla,
Eihän kurjuus kestä yhtenään.
Kerran päivä Suomellekin loistaa,
Ruumihin ja hengen nälän poistaa."
AJATUS JA JULKISUUS.
"Ei uskon asioista saa
Noin julki aatella.
Jos mieles muista eroaa,
Se itse tallenna."
Jos luonto tuntee rinnassaan
Erikoisen kukkasen,
Se eikö käyttäis oikeuttaan,
Sen tuoden ilmoillen?
Niin saarnatkaatte orjille,
Mut luonto vapaitten
Ei sammu — julki puhkee se,
Valohon aueten.
Lie Sokrateskin luontoa,
Mut vastoin kansaa hän
Julisti uutta uskoa —
Se maksoi elämän.