Ja Galileikin munkeillen
Maan pyöreäksi loi. —
Kun totuus pyrkii ilmoillen
Niin minkäs sille voi!
Niin Lutherit ja Zvinglit — he
Miks eivät vaienneet?
Ois rauha jäänyt kirkolle
Ja kansat uinailleet.
Elämä ei voi vaieta,
Vaan uhkuu uudelleen.
Niin vanhan viljan kuoltua
Uus nousee kukkaseen.
Niin pienillä kuin suurilla
On riemu rinnassaan,
Kun valon nähden puhjeta
He voivat maailmaan.
Valohon, julkisuutehen
Myös aatos kirmahtaaa.
Ken luvan antoi? — Luonto sen
Vapaaksi oikeuttaa.
JULKISUUS.
Se aik' on mennyt menojaan,
Jolloinka munkki yksin luki,
Ja oudon kielen kauhtanaan
Hän kaiken viisautensa puki.
Maat silloin paavi pannasi
Ja pappi sielut kahlitsi
Siteillä hirmuisilla.
Nuo kahleet katkoi aika uus
Ja julkisuus.
Sen hengen aik' on sammua,
Jok' arkaeli julkisuutta
Kuin konna siivo-seuroja.
Ja ken nyt kätkee viisautta
Ja tietoa kuin saituri,
Hän rakkaudetta kuihtuvi
Kuin kellarissa kukka.
Valohon pyrkii aika uus
Ja julkisuus.
Niin ennen valhe petosta
Opasti, kutoi juorujansa
Kuin lukki viekas verkkoja
Ja niihin juoksi tuhma kansa.
Nyt ajan sana julkinen
Kuin päivä paistaa kansoillen,
Tuop' oikeudet ilmi.
Niin kansat ohjaa aika uus
Ja julkisuus.
Niin monta kertaa polkenut
On julkisuutta väkivalta,
Mut oikeus on tempaissut
Taas sanan irti painon alta.
Se sana, lentoon päästyään,
Taas levittääpi siipiään
Ja tuomii painajaiset.
Vapaaksi pyrkii aika uus
Ja julkisuus.