Niin akanvihuri äkkipää
Nyt ryöpsähtää.
Sen iilipilvi lennättää.
Se luulee laivat kääntävänsä
Ja luonnonvoimat säntiltänsä
Ja merenpohjat nurin närin,
Sielt' etsivänsä salakarin
Ja siihen ruhjovansa laivat,
Niin päättävänsä matkavaivat.
Se kohisee
Ja tohisee,
Se nostaa meren huomiota
Kuin nousemass' ois suuri sota. —
Kun laivaväki
Sen kumman näki,
Se kietasiikse öljytakkiin
Ja rasvalakkiin,
Niin valvovaksi
Ja hartahaksi. —
Mut iilipilvi vihuroi
Ja räiskää, roiskaa minkä voi.
Se sataa rapsuttaa
Ja laivaa liekuttaa.
Se puskee, pauhaa, pohtaa,
Kuin uhkamieli sukeltaja
Tai ahnas aarteen tavoittaja
Se syvyyksiä kohtaa.
Se väsyy, taukoaa
Ja jälleen ponnistaa,
Mut väsyy aina vaan
Ja vaipuu, pettyneenä voimistaan.
Laivan mielestä ei jää
Matkan pää.
Vaikka venhe väylältään
Joskus poikkeaa,
Se tok' yhtenään
Sinne palajaa.
Noutain hetken tuulten tarkoitusta
Matkustaja voittaa kokemusta.
Vanhan tuulen maininki
Silloin tällöin loiskuvi,
Laivan kylkeen läikähtää,
Hervotonna siihen jää.
Sekin suunta puski aikanaan —
Raukeaa nyt vuorostaan.
Illan tullen tuuli herää,
Aallon henki virkoaa.
Vieno myötätuuli
Purtta tuudittaa.
Laivan saumoiss' ei nyt ruska
Myrskyn tuska,
Mennä vierii verkalleen.
Ei se kieku
Eikä lieku,
Vettä viiltää tasaiseen.
Ilmass' ei nyt kuulu uhkaa,
Ei se vongu, sen kuin suhkaa,
Niinkuin palkeet seppää palvelee.
Yö jo lähenee.
Vilvas tuuli purjeet pullistaa.
Laineet haastelee —
Ken se luonnon kieltä oivaltaa?
Merimies nyt harrasna
Seisoo laivan kannella.
Kirkossa hän nuokuten
Kuuli saarnat pappien.
Täällä tähtitaivaan alla
Mielellä nyt valvovalla
Luonnon sanaa tarkastaa.
Luopi silmät meren yöhön:
Sieltä kiiluu, kimaltaa
Miljoonia parvia
Kipunia
Kirkkahia
Niinkuin kiiltomatoja,
Siin' ne välkkyy öisess' aallossa.
Syvyydessä helmiä,
Korkeudessa tähtiä,
Mieless' ajatuksia,
Työtä, vaivaa matkalla —
Siin' on luonnon totta, kaunista.
Taasen aamulla
Ilma uinahtaa,
Purjeet mastossa
Jouten tutajaa,
Laiva näyttää torkkuvan.
Merimieskin kopissaan
Kuuluu kuorsaavan.
Toiset korjaa touvia
Taikka paikkaa purjeita.
Päivä paahtaa taivaalta.
On suuren suurta ja mahtavaa,
On juhlallistakin täällä,
Kun meri taivasta kuvastaa
Näin kirkkahalla säällä,
Kun syvyys huokuu, huokuu
Ja laiva hiljaa nuokkuu,
Kun merimies laulussaan
Käy kaipaamaan:
"Niin kaukana kuin on maa ja taivas
Toinen toisestansa,
Niin kaukana täytyy merimiehen
Kulkea kullastansa.
Tuuli tuu, tuuli tuu, tuuli tuu!"
Tyyntä kestää kauemmin,
Kestää päivän, toisenkin,
Kestää ikäviksi.
Mitä hautookaan
Syvyys kohdussaan?
Mitä aikoo avaruus?
Ikävä kuin ikuisuus
Äärettömän suuruuden on hiljaisuus.
Meren laine laiskuuttaan
Homehtuu;
Luonto työstä, työstä vaan
Uudistuu.
Kapteen nurkuu: "Ennen myrsky,
Ennen hurja aaltoin hyrsky,
Kuin tää veltto toimettuus!"
On taas ilta.
Kokkapuolta taivahilta
Äänettömät liekit väikkyy.
Tuulee täältä, tuulee sieltä,
Vastatusten laineet läikkyy.
Meri kantaa salamieltä
Syvyydessään.