SYYSTUNNE.
Syys-ilta on tyynen kaunis
Ja miettivän rauhaisa,
Mut luonnossa hiljaa hiipii
Himo hillitön: kuolema.
Se hehkuvin, ruskoposkin
Käy taivahan rantoja,
Ja metsien lehvät hohtaa
Sen kiehtojan kuumetta.
Kun missä on heikko, hento,
Sen ahmii se suudellen:
Niin kaunihin lammen kylmii,
Vie lehden ja kukkasen.
Ja hedelmät hienot korjaa
Se hekkumankiihkossaan,
Vaan muikeat pihlajanmarjat
Jää oksille nuokkumaan.
Käy haikea tunneviima
Läpi luonnon ja ihmisen:
Siit' yöksi on hautuva myrsky,
Himon temmellys kiihkoinen.
* * *
Mun mieltäni mustat muistot saartaa:
Näen veljeni kuolinvuoteellaan
Ja sairaan siskoni kalvaat kasvot —
Minä jäykistyn heidän vaivoistaan.
Näen julmana vääryyden ja sorron
Yli pienten ja heikkoin tallaavan,
Näen luonnon neitsyyden raiskatuksi.
Pahan ryöstävän kauniin maailman.
Niin vierien tuskissani vaivun
Syvyyden kuiluhun — unta nään:
On siellä kolkkoa autiota,
Ei tähteä, kukkaa yhtäkään.