Koko joukko väistyy näkyvistä, toiset nyrkkisillä.
Edellisten keskustellessa on JOUKKO NAISIA ilmestynyt
näyttämölle. SIMRI ja KOSBI lähenevät.
1:NEN NAINEN.
Tuolt' astuvat! — noin korskat käynniltään.
Se portto kantaa päässään kukkasia!
KOSBI.
Rauha teille, Israelin tyttäret! — Eivät vastaa! — Miksi itkevät? —
Mikä murhe heillä on? Sano, Simri! — Miksi eivät tulostani iloitse? —
Halveksivatko minua? Sano heille, että isäni on ruhtinas kuin sinäkin!
Sano että ansaitsen sinut — rakastan sinua!
SIMRI. Nähkää morsiantani, Midianin helmeä! Ihana kuin Raakel, uljas ja älykäs kuin Mirjam — kaunistus Israelin! — Nuo houkot riemuhetkell' itkevät.
1:NEN NAINEN. Noin pöyhkeilevät Herran edessä. Ei voi täst' olla kosto kaukana.
KOSBI.
Nuo jotain katkerata hautovat.
SIMRI.
He viihtynevät kyllä aikanaan.
KOSBI.
Niin kolkkoa! minua värisyttää!
Pois täältä vie, niin kauas, kauas, kauas!
SIMRI.
Ei Kosbi, ei: on täällä kansani. —
Syleilyni sun jälleen lämmittää.
Kas tuolta isä vanhukseni astuu.
Hän meit' ei hylkää.
SAALU.
Nuoret huimapäät
Vaan koston tuntevat, ei rakkautta.
Tuo käypä sakka vielä viinittyy.
Minulle ikä toisin opetti. —
He täällä ovat — rauhan terveiset!
Syliini juokse, Simri poikani,
Ja tyttäreni myös, en teitä hylkää!
Olette mun, suon teille anteeksi.
Jo kuulin kaikki, elkää kertoko.
Majaani menkää, siellä hallitkaa.