BILEAM.
Syleilen sinut omakseni, Omri.
Meit' auttakoon Hän, jonka liitoss' elin,
Jos hänkin ei lie lyhytkätinen,
Yrittelijä, keskenheittäjä
Ja keskeneräinen kuin ihminen,
Vuostuhansien kesytettävä —
Hän auttakoon tai taivas yllemme
Romahtakoon kuin raskas templin kaarros!
Noin uskollisna riennä tuonne leiriin,
Sytytä ilmi liekkiin Midian!
Nyt mene! (Omri lähtee) Varron liiton uudistusta,
Pyhyyttä kuulustelen povessani.
Ei vastaa hän, on vaiti. Hengen silmä
On sotkettu. Tuo silmä, ennen kirkas,
Totuuden ilmaisi kuin tyyni järvi
Kuvastaa selkeästi maan ja taivaan.
Pimeessä hoippuvat nyt askeleeni,
Niin ennen vakavat, nyt epävarmat.
Ja kesyttömät, raa'at luonnonvoimat,
Nuo synnit, joita ennen kuoletin,
Kun Ylimmäisen liitost' imin voimaa,
Nyt inhan uhkatyöni aukosta
Heräävät tainnoksistaan, sylkevät
Kuin käärmeet kuolettavaa myrkkyään,
Ett' entisyyden hedelmöivä hyve,
Jumalanvilja, hukkuu syntitulvaan.
ENKELI näkyy.
BILEAM.
Vakooja tuolla.
Ryntää enkeliä vastaan ojennetuin miekoin.
Väisty kuolemaa!
Pois tieltä!
ENKELI.
Tieltä hetken taikojen
Ei siirry suuret ajan rattahat,
Seis, harhan mies, ja huomaa tiesi pää!
BILEAM.
Mun tieni ylttyy läpi aikojen,
Niin pitkälle kuin ihmisyyden tie.
Vakooja lienet, riisu miekkasi
Ja vihas ilko alastomaksi!
Tapella tahdon, voittaa taikka kuolla.
ENKELI (lyöpi miekan Bileamin kädestä).
Masennu maahan rikostesi alla
Ja tunne Herran voiman puuskaus.
BILEAM (polvistuu taantuen).
Pyhyyden mies, suo kuulla palvelijas!
ENKELI.
Seis, mies, ja vastaa, kysyn sulta:
Tunnetko allas kallion?
BILEAM.
Sen tunnen.
ENKELI.
Mutta henkesi
On peruskallionsa hyljännyt.
Vakuutuksensa liittokirjan myönyt.