Orja valittaa.
KIRRI.
Kurista katala riepu!
AINO.
Ei sovi sinulle, veikko,
Käydä orjahan käsiksi.
KIRRI (syrjässä).
Se on tyttö — aina armas!
NUORI JOUKO.
Olet, sisko, oikeassa.
Henkipattosen pelastit.
On sotia suurempia
Käydä nuoren Joukahaisen —
Ei orjan opettaminen.
TAINA.
On salossa saartamista
Pelloksi ja niittymaaksi,
Kirvehen ja kuokan työtä.
On susia, karhujakin,
Ne kukista kankahilta,
Että ei katoa karja
Eikä lapset laitumilta.
Niissä voimasi osoita
Kuin väkevä Suvannon urho —
Se on sankarin tekoa!
NUORI JOUKO.
Säästä jo, emo, sanasi
Väkevästä vääntäjästä!
Etkö aavista tuhoa?
Päivän matkan pääss' on Väinö
Peltoinensa, niittyinensä:
Kalat on katoamassa,
Otukset vähenemässä
Kaskitulten tuprutessa.
Vieläkö minun pitäisi
Riistametsät maahan lyödä?
Minunko ajaa orava
Oksalta iloitsemasta,
Rikkoa repojen rauha,
Kontion kotielämä,
Pyyt ja metsot pyörrytellä,
Puut tuhaksi polttamalla?
Niin itse Tapion valta
Kukistuisi kunniatta
Isien iki saloilta.
VANHA JOUKO on edellisen puhuessa kalakontti selässä astunut
sisään ja ripustanut kontin viilekkeistä ovenpieleen seinän
koukkuun; istuu pitkän pintapöydän päähän.
VANHA JOUKO.
En kehoita kaskimaaksi
Saloja kukistamaan.
Kalanpyynti, metsänkäynti,
Ne minulle mieluisimmat,
Niillä ne eli isätkin,
Etköpä sinäi eläne. —
Mut elä sopua sorra
Väinön ja itsesi välillä.
Suloinen on rauhan riista,
Makea sovinnon malja.
Niist' on nouseva kotisi,
Vaan ei vainon pyörtehestä.
NUORI JOUKO.
Oi isoni, oi emoni!
Ei nyt verta vuodatella.
Väinön laulut, Väinön maine,
Ne minua ahdistavat,
Jott' on pääni pälkähässä —
Laulan öilläkin unissa.