VANHA JOUKO.
Väinön laulut — Väinön maine!
TAINA.
Vedä et vertoja hänelle! —
Olet lapsi laulajaksi
Suuren laulajan keralla.
NUORI JOUKO.
Heikko on emoni usko.
AINO (harkiten itsekseen).
Veljenikö laulajaksi! —
Väinön kanssa voittosille? —
Iloksiko vai suruksi? —
Suruksi koko suvulle.
KIRRI.
Miksi, Aino, noin epäilet?
Miksi aavistat pahoja?
Etkö voisi nyt iloita
Tuumistamme urhokkaista?
AINO.
Suon teille suvisen ilman,
Vaan ei myrskyt vallassani.
Tuolla on ihana ranta,
Tyyni, kaunis lummepauni. —
Siell' olen istunut kivellä. —
Mutta mies sota-oritta
Viepi vettä sotkemaan: —
Vesi on samea, synkkä,
Siihen ei kuvastu kukka,
Lehto eikä päivän silmä —
Miksi ei vesi iloitse?
NUORI JOUKO.
Aika on veden iloita,
Kun on orhi uitettuna.
Aika naisten naureskella,
Kun on voitettuna Väinö.
AINO (jatkaa).
Taikka tuolla on ulappa,
Tyyni, kirkas; alli uipi
Siellä joutsenen keralla.
Soutelen minäkin siellä,
Vieno tyttö venhosessa,
Ihanuutta ihmettelen:
Taivas yllä, taivas alla,
Kummallakin kultakehrä,
Välillä ihana ilma,
Rannat kaikki rauhalliset,
Puu ei nuoku, leht' ei liiku,
Linnut vaan visertelevät;
Mieleni mesiherana
Lauluksi solahtelevi,
Rannan kaikua tavaten. —
Mutta äkkiä idästä
Ratkeaa raju vihuri,
Pilven tönkän työnnältävi
Päälle järven rauhallisen: —
Nyt sohina, nyt tohina
Yllä, alla ankarasti;
Ves'sihinä, ves'sähinä,
Aaltojen vihainen virta.
Minä lapsi tyynen lammen
Kalpeana kaarittelen
Kotirannan ruohikkoon —
Jollen vierähdä vetehen.
Miks'ei päivä maille pääse?
Miksi en ilosta laula?
NUORI JOUKO.
Aika on auringon näkyä,
Kun on myrsky mailta mennyt.
Aika tyttöjen iloita,
Vihollisen voitettua.
KIRRI.
Luota, Aino, veljyeesi!
Kuuletpa hänessä miehen,
Jok' on suustansa sulava
Eikä taidossa takellu.