VÄINÖ.
Näihin aikoihin lupasi
Seppo Kullervon keralla
Pajatöihin tänne tulla. —
Voimme vartoella kotvan.
UNTAMO.
Levätä tekisi mieli.
Raskas taakka on elämä.
VÄINÖ.
Raskasko — kevytkö — paino
Oman on tekosi tuote,
Kuin tuo kalliokin tuossa
Maan poven on paisuttama.
Tuolla taas tasanko nosti
Povestansa pulskan metsän,
Notko heiniä herätti,
Niemi kukkia kohotti —
Itse kantavat ne kaikki
Minkä itse nostattivat.
Niin sinäkin, Unto, kanna.
UNTAMO.
Ylpeä oletkin, Väinö.
VÄINÖ.
Sinähän perin tuhosit
Kalervon väkevän heimon,
Veljesi veren —
UNTAMO.
Parempi
Tuho, kuin ikuinen vaino.
VÄINÖ.
Se vasta kamalin vaino,
Jonka toi oma tekosi:
Sisällesi julman tuskan.
Senhän tunnet. Hartiasi
Murhe on musertanut.
Partasi ja pääsi hapset
Vaiva varsin on valaissut.
Silmäsi pelon tulessa
Haamuja kuvastelevat.
UNTAMO.
Tuot' elä muistuta minulle!
Tuhotyön opetti luonto.
Luonnonvoimatkin väkevät
Toisiansa vainoavat:
Vesi tulta on vihannut,
Tuli metsiä tuhonnut.
Eläin vainovi eläintä. —
Lepinkäinen pieni lintu,
Koukkunokka — senhän tunnet
Hyönteiskurjan kun tapasi,
Sen nykisti pyörryksihin,
Sitten naulasi nokalla
Tuon itikan kimpuroivan
Kuivan oksapiikin päähän.
Siinä se eleli, kärsi,
Kunnes päivän paistamana
Kyllin kypsyi — lintu söi sen.
VÄINÖ.
Luonnon tunnottoman töitä
Otatko esikuviksi?
UNTAMO.
Miks en tunnoton olisi?
Kerrankin salolla multa
Ukko iskulla salaman
Pojan kaasi, polven jatkon.
Oliko sydäntä sillä?
Onko hallalla sydäntä,
Viedessänsä vuoden viljan?