VÄINÖ.
Sua surkuttelen, Unto.
Raaka luonto on sinussa
Liittolaisensa tavannut.
Ottaisit opastajaksi
Luonnon lauhkean, ihanan,
Niin sulaisit lempeäksi,
Raakavoimat vaimentaisit.
Maan, vesien, ilman kielet
Paljon kertovat suloista.
UNTAMO.
Lausunko enempi vielä?
Sinä kiittelet käkeä,
Onnenlinnuksi ylistät.
Mut sekin munansa laski
Hennon kertun hautoella,
Käki suuri pienen kertun.
Kerttu hautoi ja hikoili:
Poika puhkesi munasta,
Suuripäinen, suurisuinen,
Kertun lapsia isompi.
— Kerttu ummet ja pimeät
Lensi, etsien evästä
Sille nuorelle suvulle,
Toi matoja, toukkasia,
Ne kotiväelle kantoi.
Mut ahnas käkösen poika
Toukat söi, matoset ahmi.
Nälistyivät kertun lapset,
Visertivät, vaikeroivat.
Käkipä kuritti niitä,
Emokertun poissa ollen,
Ulos syyteli pesästä —
Tuo sama jumalten lintu,
Jonk' on suussa kaunis kaiku!
Kuoli kerttujen viserrys,
Mut käki yleni, kasvoi,
Salot sen sanoja kertoi. —
Kertun ja käen tarina
On elämä ihmistenkin.
Sinäkö minua moitit,
Ett' olen kaatanut Kalervon?
VÄINÖ.
Kurja veljesten on vaino.
Pelkuri vihollisensa
Tuhoaa iki rujoksi,
Mut ei sankari ylevä. —
Mitä, jos Kullervo olisi
Sen käkösen karsas poika,
Pesässäsi kasvatettu,
Joka on sukusi surma?
UNTAMO.
Sit' ei voi ikinä orja.
VÄINÖ.
Kun sinä vapaana vaivuit
Kätyriksi halvan koston,
Sit' eikö osaisi orja,
Joka koston on perinyt?
UNTAMO.
Minunko tekoni halpa?
Miksi rosvosi Kalervo
Kalat verkoistani?
VÄINÖ.
Miksi
Kalastit Kalervon vettä
Luvatta?
UNTAMO.
Kalervo sitten
Kaskimaitani anasti!
VÄINÖ.
Sinäpä Kalervon laihot
Karjallasi syötit.
UNTAMO.
Syötin.
Mut Kalervon kärtsät koirat
Minun karjani repivät.
Poikani meni avuksi,
Niin hänet Kalervo pieksi.
Se jo kiehutti vereni.
Varustin väkeni kaiken
Ankarin sota-asein.
Yön läpi salassa hiivin,
Poltin, ryöstin —