KOTRO (Illin turvaksi asettuen).
Illi, täst' otakin kuokka!
Minä kirvestä kohotan.
Uhkaavasti.
Koskekaahan, koiran pennut,
Tyttöä, jos tohtinette!
Tällä teistä teen tuhoa.
Listinpä kuin liinanpäitä,
Kuin napoja naurihista.
TUIRO.
Miehet, teimmehän sovinnon?
ILLI.
Kun hyvin jutella aijoin,
Niin pahaksi ymmärsitte.
Laske kirves, Kotro!
Kotro rauhoittuu ja laskee kirveen.
MUTRU.
Lausu,
Mitä tarkoitti sanasi!
KAIKKI.
Mistä vaaroista varoitat?
ILLI.
Niin, varoitan? — kuunnelkaahan!
Teille tuttu on hyvinkin
Ilvo, kasvinkumppalini
Pohjan kuulusta kodista.
Hän emännän, minä piian,
Molemmat isännän lapset.
Hän kopea käskijäni,
Minä käskyjen alainen,
Vaikken aina nöyrä, nopsa
Sydämmettömän sanoille.
Jo kotona Pohjolassa
Silmissä hänellä siinti
Korkeat kosiomiehet.
Hengenmiestä ei älynnyt,
Siksi Väinöä väheksi,
Vaan tajusi taitomiehen,
Joll' on kultia kosolta,
Siksi Ilmarin omisti.
Suvustansa suurellinen,
Ystävä ylemmillensä,
Ankara alemmillensa;
Entistäkin ankarampi
Sitten kuin Kalervon poika
Anjan rosvota yritti. —
Sukuhunko halvan verta!
Untamon äkä ja kiukku —
Hänet täällä kun tapasi —
Ilvon yllytti uhemmin.
TUIRO.
Tuota heille jo kuvasin.
MUUT.
Jatka, Illi!
ILLI.
Korvat auki!
Kun isoiset käy talossa,
Silloin on emäntä nöyrä,
Mairesuu, makeakieli —
Näitte, täällä kun kävivät
Väinö, Untamo ja Kauko! —
Silloin pöydälle parasta:
"Sultsinatako suvaitset?
Tahtoisitko talkkunata?
Eikö piirasta pitäisi?
Tässä olttakin olisi!" —
Se on sen liverrys silloin.