MEIJERHOFF.
Uljas saakeli!
Vai uljas sanot!
PAAVO.
Silloin syleilivät
Niin hartahast' ett' oikein kadehdin.
MEIJERHOFF.
Voi-kirnuhun sä sotke kateutes
Ja juuston-heraan juttus hämmennä!
Mun katkeruutta tuota täytyy kuulla,
Jot' ikinä en todeksi voi luulla.
PAAVO.
Sen, luulen, todeks' uskoa jo voi,
Jost' ympäriinsä kielikellot soi. —
Syrjään.
Ja sehän totuus mua miellyttää.
MEIJERHOFF.
Vai niin! kas sepä uutta on, kas se!
Vai niin on läsnä kypsymistä keitos.
PAAVO.
Vaan teitä rouva rakastaa ja herra,
Kuin lastansa, sen voitte uskoa.
Syrjään ja koomillisesti surumielin.
On sokeutta sekin rakkaus.
MEIJERHOFF (erikseen).
Kyll' ymmärrän tuon rakkauden juuret.
Ne syvällä ei piile, vaikk' on suuret:
Mun tarakassani on herran toivot
Etäälle päästä, lentää korkealle
Ja ylemmäks' ei ylty rouvan aivot,
Kuin turhuuden ja loiston kukkulalle. —
Paavolle.
Tuon ymmärtää voin sekä uskoa.
PAAVO.
Vaan Sallaa majori ei rakasta.
MEIJERHOFF.
Pois juokse tästä! Sin' et tyhmyyttä
Saa sekoitella järjen mietteihin!
Sanoinko etten Sallaa rakastais?
PAAVO.
Ei, majori, vaan — — —