ELMA (yksin hypistelevä jotakin käsityötä).
Oi, oisitko, mun armas Niiloseni;
Vuor' oisit vankka vasten vihollista
Ja kilpi vahva kunnon kuninkaamme,
Maan kunnia ja onni omiesi,
Mesmarja kallis mulle tultuasi!
Liisa tulee sivu-ovesta.
Nyt sydämmeni, armas anoppini,
Nyt sydämmeni sortuu suruistani
Ja hetken vietto tuntuu tukalalta,
Kuin unettoman talvi-yösen vietto:
Ain' ajattelen nuorta Niiloani,
Hän kaatuneeko vaiko voittajana
Viel' astunee, kuin riemu, joukkohomme —
Nyt joudu armas Niiloni, jo joudu!
LIISA.
Ah! Suru synkkä kukat kaatelee
Ja paljot huolet riemun runtelee,
Vaan huolten helppo löytyy Luojallamme:
Hän voiton voipi tuoda taisteluissa
Myös Niilollemme kera kuninkaansa,
Siis hälle toivos, uskallukses anna!
ELMA.
Sen uskon, että teillä tuimemmillai
Ain' avun antaa korkein kaikkivalta;
Mut kaipaus on mulla murtumaton
Ja toivoni kuin kulo sammumaton.
Nyt joudu, armas Niiloni, jo joudu!
TOINEN KOHTAUS.
EDELLISET. HANNU.
HANNU (tulee kammarista).
No mitä täältä murhepakinoita
Taas korvihini kaikuu kammioon?
Te urohosta varmaan vaikeroitte,
Se tapa vanha vaimoväell' onpi?
LIISA.
Hän miehestänsä kantaa murhemieltä,
Mä lohdutusta tarjoan kuin äiti.
HANNU (tuimasti).
Tuon lapsen pää on vailla viisautta,
Kun kadehtii hän urhon kuolemaa,
Vaik' kuolo viepi hänet kunniaan.
Mon' elämäss' on hetki katkerampi
Kuin kuolema, eik' anna tullessaan
Sen kalliimpaa kuin katoavaisuutta;
Kuolossa hetken karvas taistelo
Avaapi portit uuteen elohon.
ELMA (huoaten).
Jos Niilo kuolee, soisin kuolevani,
Jos Niilo elää, soisin eläväni.
Peittää esiliinalla silmiään.