HANNU.
Äl' itke suotta! huoles haihduttele!
Sen tiedän, että kunnon kuninkaamme
Ain' onnen-tiellä johtaa joukkojaan,
Ja kuljettaapi pojat kunniaan;
Sen tiedän, että Suomen sotilailla
Viel' isäin veri soutaa suonissaan,
Niilonkin tunnen notkeaksi ja
Ripeeksi kuin on peura poikana.
Hän karhun voimin miekkaa mittelee!
Ja minkä tuli tekee tappuroissa,
Sen haaskaa, polttaa Niilo nuolillaan,
Sen hävittää hän sortain vihollista.
Siis murheen piikit revi rinnastasi;
On parahin ett' anot taivahalta
Myös pojallesi verta vanhempansa.
ELMA.
Sen totta lausuit, armas appeni.
On urhotöihin Niilo syntynyt.
Hän hyvästäissä toisti sanoillaan
Elonsa halvemmaksi kuoloaan,
Mi sankarmuiston tullessansa tuopi.
LIISA (Elmalle).
Mitenkä lausui? Vielä muistatko?
ELMA (raskaasti).
Kuin lähtö-syleilynsä, muistan sen;
Vaan ennen kuolon-tuomioni voisin
Mä lausua, kuin urhon värssyt ne.
HANNU.
Se lähtö-laulu mulle kyll' on tuttu,
Jost' ennenkin jo parkui vaimot, lapset,
Kun hyvästäissään urhot lauloivat,
Se kuuluu näin, se kuulkaa kyyneleittä.
Lausuu.
Ei korpikarhuin seurassa
Voi loistaa maine sankarin,
Kun hongat ei voi haastella
Ja ihmiskieltä puuttuu linnutkin.
Vaan siellä maine ansaitaan
Ja kalvat välkkyy kunnian,
Miss' urhoin verta mittaillaan
Ja voitot säikyttävät maailman:
Hyvästi hyrskyt lapsien!
Hyvästi vaimon vaikerrus!
Yks' kerta teitä syleilen,
Niin sankar'-riviin rientää urhous.
Elma peittää silmänsä ja itkee.