ELMA.
Ah!
ANTTI.
Sanomat on tuotu Saksasta:
On kuninkaamme tehnyt sankartöitä
Miesjoukkoineen juur ihmeteltäviä,
On saanut voittoja ja kunniaa!
HANNU (arvokkaasti).
On saanut voittoja ja kunniaa.
ELMA.
Vaan Niiloni on kätketty kuin helmi,
Jonk' kalleutta kaipaa rintani!
Hän taistelee, sen tiedän, voittaakin,
Ja ehkä kuolee henkens' uhraten
Edestä uskomme ja kuninkaan, —
Mut unhottanut on hän synnyinmaan.
Miks itseään ei sille säästää vois?
HANNU (viittaa kädellään Elmaa vaiti).
Unohda lapsi huolivirtes pois!
ANTTI (jatkaa).
Mun sydäntäni särkee, karvastaa,
Sanomat iski sieluun syvimpään,
Vereni riehuu, suonet repeää!
Ah! Olisko nyt tässä viholliset,
Ne surman ruoat, Tuonen tulitönkät!
He nielkööt liekkiväistä kirousta!
ELMA (raskaasti).
Ah, hirmuista! — On varmaan onnetonta?
ANTTI.
On onnetonta eikä onnetonta:
He kaataneet on kunnon kuninkaamme,
Sen Gustavimme, suuren sankarimme,
Ja taistelijan, jalon Taavettimme,
Urhomme aimon voiton vehkehistä, —
Maan vieraan multaa huuhtoi hurmehensa,
Vieraassa maassa mahti-henkensä
Hän viimeiseen jo huokui voitollisna.
ELMA.
Mua pyörryttää!
LIISA.
Mä pyörryn, enkä voi
Enempää kuulla sanaa hirmuista.