Menee.
NELJÄS KOHTAUS.
EDELLISET paitsi LIISAA.
HANNU.
Ah, sieluni, jo poistu ruumihista!
Vapise, hämmästy! Se mahdollista
Todella onko? Ei! en uskoa,
En uskoa voi Pohjan leijonan
Kukistuneen kuin viirin horjuvan
Etelän ärjystä. Voi! kadotus
Mua huimaisee, mun nielee kuolema,
Kuullessa sankar'rinnan sortuneen,
Kadonneen toivomme — ah kirvelee! —
Kuoleeko totuuskin? Ei! Elämää
Himoitsee se ja valtaa maailman
Perinnökseen. Sen himo kunniaan
Hehkuilee vaan, ja voiton kruunuja
Totuuden enkel' antaa armailleen — — —
Vaipuu ajatuksiinsa. — Antille.
Puhutko totta? Kerro vieläkin!
ANTTI.
Sydäntä ahdistava totuus on
Ett' onpi kuollut kuningas.
HANNU.
Ja nyt
Lutherin-opin uskon-vapaus
Vajonnut on kuin päivä merehen.
Vaipuu jälleen ajatuksiinsa.
ANTTI.
Jok' ylentyy taas kahta kirkkahammin,
Valaisten aina Libanonista,
Sen setripuista, hamaan Pohjolaan,
Hongikko-salojemme jylhistöön.
HANNU (ei kuullen edellistä).
Se oppi, joka sielut taluttaa
Pois synkäst' ahdistuksen alhosta,
Taas häväistään, ja tunnustajat sen
Taas poljettu on hengen-orjuuteen.
ANTTI.
Sä, vanhus, hourailet, kun tärttänyt
Et kuunnella kun sanoin: "voitollisna"
Kuningas kuoli — voitti kuollessaan!