HANNU (arvokkaasti).
Ah, voitollisna, sepä suloisinta!
Kuink' autuas on elää sankarina,
Vaan autuaampi kuolla voittajana.
Hän kaksinkerroin sankar', voittaja,
Hän kaksinkerroin kuoli onnellisna!
Astuu miettiväisnä lattialla.
ANTTI (innolla).
Oi oisinko sun kanssas kuolla saanut,
Sun kanssasi mun kuninkaani kallis!
ELMA (heräten unelmistansa nousee istualtaan).
Siis sodan surma Niilonikin nieli,
Siis eteläst' ei lämpö enään hehku,
Vaan kuolon kolkko, kammottava viima,
Mi Pohjan ruusut rikkoo, runtelee — — —
Niin, Niiloni? ah ihanasti hän
Kaatuikin kanssa kuninkaan. — Mut maani,
Sun lapses orvoiks jää ja tyttäres
Sulhoitta kuolee taikka leskenä.
Tää kaikk' ois halpa vahinko! vaan jos —
Vihollinen nyt ryntää niskoillemme,
On maamme voimaton — pois urhot on.
HANNU (ajatuksistaan heräten).
Haa, vaimo! Lapsettaako sua taas?
ELMA.
Jos lapsettais.
ANTTI (erikseen).
Mä tunnen sääliä —
Ja enemmän — mä tunnen kuumuutta
Ja tuskaa sanatonta rinnassani,
Nähdessäni tuon vaimon vaikeroivan —
Viel' enemmän! mun täytyy tunnustaa
Sen taivahalle — tunnen lempeä,
Suloista rakkautta — Ah! Mut kauaks jo
Uskalsin harpata.
HANNU (kuulematta edellistä).
Nuo haaveksii
Molemmat niinkuin toista maailmaa
Tavottaen. Mut edell' ehtiä
Mun täytyy suuren kuninkaani luo
Totuuden maahan.
Kävelee yhä aatoksissaan.
ANTTI (syrjään ja kuulematta edellistä).
Sydän-pohjukkaani
Mun lempeni nyt täytyy nukahtaa.
Pois hento laakson tyyneys! Kas nyt
Mun rinnassani kantaa valtikkaa
Rautainen, jäykkä urhous, jok' etsii
Vaan autiota verikenttää, jossa
Raivoisat sodan myrskyt mellastaa —
Ja veljenikö vaimoon uskallan! —
Ah sydämmeni synnin polttama!
Elmalle.
Sä kysyit taikka tahdoit kysyä
Jotakin Niilosta?