VANHAIN PARVI (laulaa Väinön säestäessä).
Mikä on outoa, etäistä,
Sinne nuorison ikävä,
Sieltä siintävän näkevät
Kultalinnan lintuinensa,
Kunne saapuvat, tavaavat
Kaarnalinnan, kaarnelinnun
Katumusten, kaihon kartanolla.
Paimensoitto uusii lopun.
ILMARI.
Etehen elävän mieli.
Nuorten katse korkealle.
ILVO (intomielin).
Sinä, kuin väkevä lintu,
Mun kohotat korkealle
Reunalle punaisen pilven.
Aamutyynessä valossa
Sinä mulle maata näytät,
Sen vesiä, sen saloja,
Joissa miljonat pesivät
Toivossa tulevan onnen —
Minä yksin onnellisin!
LOUHI.
Voi mun tyttöni typerä!
Menetit olevan onnen,
Luotit kulkijan kuvihin —
Tyyni toi, hävitti tuuli. —
Vaihdat valmihin osasi
Kaivattuhun kannikkahan:
Pirtin vanhan ja valitun,
Kurkihirren kuuluisimman,
Jossa kukkusit kevättä,
Jossa söit sulinta mettä,
Vaihdat outohon tupahan,
Jonka on orret oppimatta,
Niskahirret notkumatta.
Toisin siellä seinät soivat,
Toisin ukset ulvahtavat,
Toisin kaikuvat katotkin.
Etkä siellä tuulta tunne,
Mikä on mistäkin puhuva,
Kaatava koko tupasi. —
Tänne jäi kevät-ilosi.
Siellä — saannetko suvea.
ILVO.
Ihaellen entisyyttä,
Kulkien takanasilmin,
Aina vanhat vaikeroivat
Ajan uuden ankaruutta,
Nuorten toimia, tekoja. —
Nuorten silmät on edessä:
Sieltä toivoja tähystän,
Sieltä etsin onneani
Luottamuksella lujalla.
Uskon lempeä — omistan
Tulta tässäkin povessa.
Uskon kultaista kotia
Muuallakin maailmassa
Kuin isoni orren alla:
Suur' on Suomi ja tilava. —
Hyvä oli lapsella kotona,
Taaton vanhassa tuvassa,
Emo kun hyvin opetti,
Taatto turvasi taloa.
Mutta kun poveni paisui,
Niin käsikin kättä etsi,
Sydän kaipasi sydäntä,
Niin tapasin uuden onnen.
Kodin korkean, komean.
Äiti, anna mun iloita
Onnesta oman kotini.
LOUHI.
Itse onnesi valitsit,
Kiitä, moiti itseäsi!
KAASO.
Hyvä oli immellä kotona
Emon askarten apuna:
Söi nälässä, joi janossa,
Itse otti minkä mieli,
Teki työtä kuin huviksi;
Kun menestyi, taatto kiitti,
Emo otsalle silitti.
Kun tuli tukala hetki,
Kylä kiiruhti avuksi,
Nuoret, vanhatkin vakavat
Sulle kukkia kokosi.
Kun väsytti, kun nukutti,
Unta onnesta uneksit.
Kun heräsit, näit helyjä,
Ystävien antamia,
Linnut luoksesi tulivat
Suomen suurilta saloilta.
Päivän tuulien humussa
Kuulit lännestä, idästä,
Pohjan ja etelän mailta
Ajan suuria sanoja.
Kaikki kaunista lupasi
Sulle, suurkesää suloista.
Mutta illan kuuvalossa
Sinä tähtiä tähystit,
Sieltä silmiä tapasit,
Tulta kauas tuikkavia —
Kaipasit jotakin silloin.
Astuit pirttihin pihalta,
Kotivalkean tapasit,
Joka lämmintä lähetti
Ympärillä istuville —
Taas sinä ikävän tunsit:
Omaa kaihosit kotia.
Siksi hylkäsit emosi
Kehtolaulujen katoksen,
Putosit, omena, puusta
Syöjän suurimman käsihin.
ILMARI.
Kylliksi sanakylyä!
Parahassa viejän mieli,
Kun on viejäkin parahin!
ILVO.
Kiitän taattoni, emoni,
Ylistän kotiväkeni.
Koti kasvatti hyvästi:
Tässä tummassa tuvassa,
Näillä Pohjan pientarilla
Ei ole lasta hemmoteltu:
Kehtoani keikutellen
Myrsky virsiä veteli.
Omin neuvoin kun yritin
Kätkyeltäni kävellä,
Lankesinpa lautsan luona.
"Autahan, emoni!" huusin.
Emo lausahti hymyten:
"Itse langeta osasit,
Myös itse osannet nousta."
Minä koitin ja kohosin. —
Kun kävin katajamäillä,
Huusin: "Piikit pistelevät!"
Emo lausui ja ivasi:
"Sinä pistele takaisin!" —
Kun jokinoroa juoksin,
Kosken porrasta kapusin,
Pyysin: "Äitini, taluta!"
Siihen äiti: "Kun et kestä
Porraspuulla, niin putoa!" —
Minä en kiusoinkaan pudonnut.
Nähdäkseni naapuria
Minä kiipesin mäelle,
Juoksin jalkani verille.
Itkin käärettä kotona.
Äiti vastata sukaisi:
"Kipu ei kiljuen parane,
Peitä haava peukalolla,
Kääri kämmenin kipusi!" —
Naapurihin juoksin — sieltä
Vastahan vihainen rakki!
Se puraisi polveani.
Äiti mulle ärhenteli:
"Miksi et takaisin purrut?" —
Niin suku minulle yrmi,
Minä ponnistin uhalla.