HANNU.
No surma vieköön! Minkä isän sydän
Hyväksi voipi nähdä lapsilleen —
Sit' ikänän' en sulta kieltää voi.
ANTTI.
Mi kerta tehtiin, se on voitukin,
Vaan tekemätönt' ei viel' ole tehty.
HANNU.
Nuo hourehesi, lapsi, selvitä!
VIIDES KOHTAUS.
EDELLISET. LIISA.
LIISA.
Mun täytyy tulla, vaikk'en kuulla vois,
Mut kuulemast' en voi myös olla pois.
HANNU.
Nyt tarkkaile tuon pojan jaaritusta.
ANTTI (Hannulle).
Mun sota-into rinnassani riehui,
Sä tiesit sen, vaan naiseltansa Niilon,
Kuin surman syötti-saalihiksi, syöksit.
Mun eloni ja kuoloni ois yksi,
Vaan Niilon kuolo, kuolo naisensakin,
Siis aika on jo munkin kamppaella,
Jo kyllin vaarnaa vaivannut lie miekkani,
Nyt kuninkaani veren koston-huuto
Mun viepi voittohon tai kuolohon.
HANNU.
Näen kyll', ett olet uljas poikani
Ja samat tunnot reuhtoo rinnassais,
Kuin nuoruudessa ennen isäsi.
Vaan vesa olet sodan surmatöihin,
Jon tuulenpuuska maahan tuivertaa:
Et vilua, et nälkää vielä kestä,
Et myrskyjä ja tulen tuiskinaa,
Viel' aika antaa sulle taisteloita,
Kun elämäsi siksi ennättää.
ANTTI.
Ei kotkaa estä malmisetkaan portit
Ei koston tulta meret sammuta!
Ei nuoruus ole miehuuteni surma
Ei urhotöille vanhat virkoa.