HANNU (arvokkaasti).
Nyt meill' on riemun loistavainen juhla,
Jalosti onnen-taivas ruskottaa!
Lähestyn päivän iltaa iloisena,
Kun jalot ruusut jääpi haudalleni. —
Murheisen kyllä sanoman toit, poika;
Vaan aate, josta taistellahan siellä
On voitollinen taivaan helmalapsi.
Kyll' urhoin johtajan taas taivas nostaa. — —
Te poikani, mun jalot poikueni,
Eloni illan kaunein kultakruunu,
Seuratkaa uutta uskon-sankaria! —
Niin teettekin, sen tiedän varmasti.
Siunattu siis on synnyin-hetkenne,
Tuhansin siunatuita urhotyönne,
Sukumme versoo, kukkii kunniaksi
Tään kalliin maan ja kansan urhokkaan.
Ain' yhtä köyttä kiskokaa kuin veljet,
Kuin sama sielu valvois rinnassanne,
Niin riemu nousee urhotöistänne
Kuin kylälle, kosk' uljas metsämies
Tuo saalihiksi karhun kotiinsa.
Elma ja Liisa kantaa kammarista pöydän, jolla seisoo
pullo ja sen ympärillä maljoja.
NIILO (osottaen, maljaa kädessään).
Kulauttakaamme vielä viinimalja
Muistoksi suuren sankar-kuninkaamme!
Kukin ottaa pöydältä maljan.
HANNU.
Tää armas hetki urhon lempeen liittää
Ja toisen vihkii välkkyväiseen miekkaan,
Tää täyttää lemmen, urhouden toivot,
Asettain kiihkot, kaipauksen vaivat —
Näin siteet ratkoo, toisilla taas vyöttää,
Nää erohetken vaahtolaidat maljat,
Täynn' urhouuden ja lemmen pisaroita,
Nää vahvistakoon valat sekä liitot;
Vereksi joka helmi herahtakoon
Ja kiehahtakoon urhoin valtimoissa,
Ikuisen innon, voiman virtailuksi,
Jost' iki-kunnia karttuu kansallemme!
Kansa hurraa; maljat kallistetaan. Niilo suutelee
Elmaa ja Antti miekkaa.
Esirippu lankee.
TIETÄJÄ
Viisinäytöksinen runoelma