Astuvat esiripun taakse, edellä Bileam, Omrin ja
Nergalin välissä, sitten kuningas, jota seuraa muu
joukko sekä soihdunkantajat. EBER ja KOOSAM ovat
seuranneet syrjästä juhlamenoja; astuvat esille.
EBER.
Jumalisuutta, kurko vie, en usko
Kuin tautina tai taikauskona,
Kun rehtinä se ilmestyy. Vaan pettuus
Sen alla luikkii kavaltajissa.
Mut ihminenpä tosi karvaan puhkee,
Kun oikeaa hän noutaa luontoaan.
Sen näet tuosta tietäjästä: tai'at
Hän hylkäsi, kun voitti mitä etsi.
Nyt maailmata tarjoaa ja nauttii
Ja on kuin muut, jos hullump' ei kuin muut.
KOOSAM.
Jaloa mieltä mittaat väärin kielin.
Mies, vaikka hurskas, on tok' ihminen
Ja heikko eksymystä välttämään,
Jos eksyikään — se meistä näyttää niin,
Kun ymmärrämme pientä saivarrella,
Vaikk' emme näe suurta pohjavirtaa. —
Kenties hän nauttii kuin ei nauttiskaan.
EBER.
Tuo vanha heikkoudensaarna heitä.
Se heikontaa vaan meitä heikommiksi.
On paras tunnustaa, ett' ihmisestä
Vaan hoidolla ja kurill' ankaralla,
Kuin ratsustakin, tehdään kelpo kalu,
Tai myönnyttää, ett' oltakoon mit' ollaan,
On siivetönnä toki turha lentää. —
Nyt räpyttävät tuolla allikossa.
KOOSAM.
Sun kaltaisesi kylmä talvirinta
Ivalla kohtelee vaan innostusta,
Sen vastakohtaa, väsymystä, muistain.
EBER.
Niin ilmaun kuin luonnostani olen.
En noita höyryhattuja voi sietää.
KOOSAM.
Ja tätä paremmast' et tahdo tietää.
Et usko etkä toivo edistystä.
EBER.
En, muuta kuin maan luonnon viljelystä.
Jos valtiota juoni puoskaroi,
Se parantaa tok' ihmistä ei voi.
Sinunkin uskos hukkui tietäjään.
KOOSAM.
Jos hukkui — kenties — kenties ei. Mut jos,
Niin luontoani seurasin kun uskoin.
Sit' uskoa ja rakastaa vaan voi.
Mihinkä iskee mielen innostus.
EBER.
Nyt väistymme. Täält' emme opi uutta.
Vakoova silmä tuolla vartioi
Ja vierait' epäluulo täällä kohtaa.