— Jos he sydämillään säestävät toisiaan yhtä hyvin kuin sanoillaan, valmistavat he vielä kauniin sopusoinnun, arveli kanttori.
Jotenkin tähän tapaan olivat nuoret kuherrelleet puutarhassa kahden. Lemmen lekottaessa hälveni heidän sydämistään eilispäivän epätoivoiset usvat. Niille hyvilleen jääkööt nyt nuoret vastaiseksi. Sillä välin kun kotoiset asiat kypsyvät, sopii oppia tuntemaan mitä oireita ja oraita apulaisen seurakunnallisesta työstä alkoi kohota.
VII. APULAINEN JA SEURAKUNTA.
Nuorten hengessä itävät totuudet parhain. He eivät ole ehtineet pinttyä kuiviin muotoihin, kasvaa ahtaihin kaavoihin, kuten useinkin vanhempi väki, vaan heidän henkensä on avoinna kaikelle millä on eloisuutta ja voimaa. Nuoret ovat aamunlapsia, jotka huokuen raikasta ilmaa hengittävät vilkkaasti; heidän otsallaan säteilee luontainen kirkkaus — siinä syy heidän hengenelämänsä iloisuuteen, jota ei syksyinen iltaikä käsitä. Sentähden tapasivat etupäässä nuoret nuoren papin opetuksista hengellensä tyydytystä ja sopusointua. Vanhoistakaan eivät hänen sanansa palanneet tyhjinä, vaikka heihin heräsi paljon sisällistä taistelua ja ristiriitaisuutta, kuten ainakin, kun uudet aatteet pyrkivät mielissä voitolle vanhojen peruskäsitteiden rinnalla. Nuorille avasi apulainen sylinsä ja he juoksivat häntä vastaan. Vanhoja nostaaksensa kohotti hänen kätensä usein turhaan: he eivät kyenneet siihen tarttumaan taikka tarttuivat epäillen. Ne iällisemmät, jotka apulaista seurasivat, olisivat tarvinneet hänen melkein alituista taluttamistansa, sillä entisyys tahtoi voittaa heidät. Sentähden kokoontui sekä viikon varrella että varsinkin lauantaina joukottain vanhoja vaimoja ja miehiäkin apulaisen luo, mikä milläkin kysymyksillä. — Paljon tietysti oli joukossa myöskin tyhjän huokailijoita. — Kaikkien kysymyksissä oli jotakin yhteistä, mutta jokaisen hengessä oli myöskin joku erityisongelma, joka kaipasi erikoisselitystä, erikoisparanteita. Yhtä moninaiset kuin ihmiset olivat ulkomuodoltaan, olivat heidän henkensäkin elämänilmiöt. Ulkomuodon moninaisuus huomautti sisällyksen moninaisuutta. Kaikkia piti kuulla, kaikille piti vastata. Apulainen tunsi joutuvansa pääsemättömiin. Hänen ihmisvoimansa, vaikka nuoretkin, eivät tahtoneet kestää. Sitä paitse näytti seurakunnan yleishoito yksityispaimentelun kautta kärsivän tappioita. Kuitenkin piti toista muistaa eikä toistakaan unhoittaa. Mutta apulainen tunsi apukeinon. Hän toimitti apua tarvitseville kotirohtolan: hän levitteli seurakuntaan halpahintaisia raamatuita. Raamatulta neuvoi hän ensitilassa apua etsimään ja erittäin noudattamaan suurinta lääkäriä, Kristusta. Missä joutuivat ymmälle, siinä piti kysyä lähintä ymmärtäväistä, että niin seurakunnan jäsenet olisivat toistensa rakennukseksi. Viime sijassa oli etsittävä pappia. Välttääksensä yksipuolista ja ahdasmielistä uskonnollisuutta, joka kammoi kaikkea edistystä, ohjasi hän raamatun ohessa viljelemään muutakin kirjallisuutta sekä ottamaan osaa kaikenlaisiin yhteiskunnallisen ja kansallisen elämän rehellisiin pyrinnöihin. Joka kerta oli hänen loppuvaroituksensa: "Elkäät toisianne tuomitko, vaan säilyttäkäät keskinäinen rakkaus, vilpittömyys ja rehellisyys."
Apulaisen mielestä teki jokainen perhe oman seurakuntansa, jossa henkisesti vanhin oli pappina; jossa jokaisella jäsenellä oli oikeus palvella Jumalaa sisimmän vakuutuksensa mukaan. Ainoastaan etsittynä ja missä kotipappeutta tunnettiin puuttuvan, piti virallisen papiston apu oleman saatavissa. Hän ajatteli, hän vertaili: kieliopillisin kieli ei ole elävin kieli, puustavillisin tuomari ei ole parhain tuomari, niinpä ei kirkollisin uskonnollisuuskaan usein ole elävin uskonnollisuus. Ainoastaan silloin on joku oleminen todellista, kun se on myöskin elämistä. Näillä perusteilla toimi apulainen. Ja hänen mielestään oli yksiuskoisuus ja uskonyhteys siinä, että kaikissa asui sama, rakkauden ja totuuden täydellisyyteen vilpittömästi pyrkivä henki.
Mutta kaikkein kipeimmin koski apulaista se vastarinta, jota hänen aatteensa ja pyrintönsä alusta alkaen kohtasivat vanhalta kappalaiselta. Pastori Gammelberg oli yli viidenkymmenen miehiä, erinomaisen kohtelias ja kokkapuheinen kotonaan. Tuo tummaverinen ukko oli enemmän mieltynyt maanviljelykseen kuin jumaluusoppiin. Talous- ja maanviljelystavat osasikin hän paremmin kuin saarnansa, joita hänen sanotaan tallentaneen jyväaitassaan nelikossa, kuten muutakin viljaa. Edellisiä tutki hän kaiken viikkoa seuratessaan työväkeänsä, mutta saarnansa luki hän ainoastaan pyhinä saarnavuorollaan. Silloin häntä aina vähän väliä yskitti, jota tehdessään hän otti ahkerasti nuuskaa.
Kuitenkin olivat apulaisen opetukset ja toimet kovin silmäänpistäviä, kovin uudenaikaisia, verraten siihen mihin oli totuttu, ett'ei kappalainenkaan voinut olla niitä huomaamatta. Eikä ollut suinkaan hänen huomionsa asiaanmieltymistä. Päinvastoin halusi hän henkisellä alalla, että ennen kaikkea pysyttiin entisellään. Ja kun hän oli suorapuheinen, teeskentelemätön mies, tunnusti hän peittelemättä sopivissa tiloissa syynsäkin: "Oppinut kansa", arveli hän, "ei usko pappiinsa. Mutta joka luopuu papista, se eksyy Jumalasta, ja niin hukkuu seurakunta kuin lampaat, joilla ei paimenta ole." Tätä teroitti hän usein apulaiselle, ja mahdoton oli nuoren papin parhaimmillakaan todisteilla luovuttaa vanhaa vakuutuksestansa. Täytyykin tunnustaa, että vanhemmassa polvessa useampi hyväili kappalaisen käsityskantaa kuin apulaisen. Heidän henkensä oli juurtunut kuluneesen aikaan. Ja kullakin ajalla on omat lemmittynsä.
Pahimmin loukkautui kappalainen, kun hänen nuori virkaveljensä jonkun kerran johtui saarnassaan lähimmäisen-rakkaudesta isänmaan-rakkauteen. Edellinen oli vanhuksen mielestä kylläkin oikeata ja luvallista kaiken maailman tavaraa, josta voipi hyvinkin kauniisti puhella; mutta isänmaallisuus, selitti hän, tuntui kovin likeiseltä, luonnolliselta ja maalliselta.
Apulainen huomautti, ett'ei Jumala vaadikaan ihmisiltä mitään luonnotonta; että rakkaus vanhempiin, sukulaisiin ja yleensä lähimmäisiin myöskin oli luonnollista. Ja kuitenkin Jumala niitä vaati. Helppo oli hänen raamatullakin todistaa väitöksensä oikeaksi. Mutta niin tulisissaan oli kappalainen, että hän uhkasi asiasta valittaa hiippakunnan konsistorille, vaikka se jäi kuitenkin tekemättä, kun kiireet maanviljelystoimet ehtivät hänen ensikiivautensa laimentaa.
Edelleenkin noudatti apulainen kaikissa toimissaan sisintä vakuutustansa. Valoa tahtoi hän etupäässä levittää, valossa uskoi hän Jumalan vainioiden parhain kukoistavan ja hedelmöivän.