X. VUOSIEN TAKAA.
Vuosia oli kulunut siitä kun pastori Siipinen jätti pitejämme. Kansallinen liike oli yltä yleensä päässyt maassamme mahtavaksi valtavoimaksi, joka henkevänä koskena kohisi, sulloi sulut, työnsi uraltaan tokeet ja tarjosi niin kansan elämälle, sivistykselle uutta voimaa ja monipuolisempaa väritystä. Pappilan Jaakko-herra oli jo jonkun vuoden ollut opettajana yhdessä niihin aikoihin perustetussa suomenkielisessä oppikoulussa. Pastori Siipinen oli päässyt kirkkoherraksi erääsen Itä-Suomen seurakuntaan. Kerran ohjasi minut matka niille tienoin. Minä olin tilaisuudessa poiketa hänen kotiinsa. Tuntui kuin olisin löytänyt ikävöityn isäni. Minä katselin häntä syvimmällä kunnioituksella. Hän oli työstään harmaa, mutta vieläkin yhtä lempeä ja sydämellinen, yhtä ihmisrakas ja nuorihenkinen kuin ennen, ainoastaan innossaan tyynempi, tasallisempi, puheissaan ja toimissaan vakavampi ja päättäväisempi. Hänen henkensä oli vanhanakin nuori: se oli vaan voittanut lujempaa ryhtiä. Eliina-rouva oli tullut entistä muhkeammaksi, kuten sopikin pappilan emäntänä. Hän on vieläkin ilomielinen, vaikk'ei ilakoitseva, kuten joskus tyttönä. Hän oli rauhaa säteilevä kuin tuulemasta tauonnut kesäpäivä. Heillä oli kaksi tytärtä, kaksi poikaa: tyttäret isäänsä, pojat äitiinsä. Koko perheessä vallitsi järjestys ja sopusointu niinkuin saman pappilan hyvinhoidetussa puutarhassa. Uskonnollinen henki liittyneenä kansallisiin harrastuksiin oli perheen elinvoimana. Kirkkoherran kirjastossa oli muun rinnalla kaikki mitä arvokasta oli ilmestynyt kansalliskirjallisuuteemme. Kotimaisille taidetuotteille oli pastori Siipinen avannut huoneensa. Niiden joukossa oli sisäkasvien verhossa myöskin useain maamme kansallisjalomusten kuvat. Koko perheessä tykytti kansan sydän. Jokainen kansan elinkysymys oli tälle sydämelle kallis. Laulu ja soitto, nuo entisenkin pappilan henki ja elämä, levittivät nytkin perheen pyhitettyyn keskuuteen puhtaita tunteita, jaloa hartautta. Laulun kannattajina, paitsi kotiharmoniota, oli perheen neljä keskenkasvuista nuorukaista, jotka olivat nauttineet äitinsä johtoa ja ohjausta. Unhoittumattomat ovat ne iltahetket, jotka tuolla käynnilläni vietin pastori Siipisen perheessä. Ja samat olivat hänen seurakunnalliset harrastuksensa nyt kuin ennenkin. Hän oli pysynyt nuoruutensa aatteille uskollisena.
METSÄPOLULTA.
Päivällisen edellä läksin kesäasunnostani kävelylle. Otin kumppalikseni lyijykynän, taskukirjan ja sauvan.
Emäntä varoitti palaamaan päivälliselle klo 2.
Peltotiellä tuli mies vastaani. Vanha luulo sanoo sen hyväksi merkiksi.
Turhaa juttua!
Poikkesin syrjäiselle metsätielle, voidakseni astua ja ajatella rauhassa. Astelin. Ajattelin. Tuntui kuin olisi mieleeni noussut jotakin kaunista. Minä kirjoitin. Astelin edelleen ja taas kirjoitin. Työni näytti sujuvan. Hyvä enne. Silloin — senkin vietävä! — tulla nyyritteli vastaani ruinaileva porsas. Ei väisty tieltä. Lähestyy kuin ystävä. Minunko tässä pitää väistymän? Sauvani toki avasi tien. Mutta porsas kääntyi uudelleen ja seurasi minua kuin epäluulon alaista. Sitä en voinut sietää. Uudelleen piti minun turvautuman sauvaani ja — siitä lähti apu. Porsas poikkesi metsävahdin mökin luo, kenties juuri kotiinsa.
Mutta ajatukseni olivat langenneet korkeudestaan.
Yksinäinen mökki. Sen vastapäätä puoleksi maanalainen sauna. Ovet lukossa. Ei näkynyt elävää sielua, ainoastaan porsas. Kuka muu joutaisikaan kauniina kesäpäivänä mökkiä vahtimaan. Kuitenkin halusivat nyt langenneet ajatukseni laveampaa näköalaa, ihmisiä, elämää, aaltoisaa merta tai jotakin semmoista. Astelin kiihkeästi edelleni. Huh! Hirveän suuri konna lotkahti lepiköstä tienvarrelle; ei ihmiskonna, vaan oikea sammakon veli. Katseli siinä niin vaarallisesti suurilla silmillään. Ja vähän väliä lymyy väijyksissä toinen suurisilmäinen otus — ruskea kissa. Onnettomat pikkulinnut! Tuossa teitä häijy väijyy. Monet uhkaa vaarat pienten ensi askelia.
Ajattelin parhaaksi jättää mokoman seuran. Ilma oli helteinen. Linnut eivät laulaneet. Näin silloin oksalla peipon. Laula toki hiukankin! rukoilin. Mutta närhi, kaunis pahantapainen, säikytti ainoankin hyvänonnen linnun. Kylää, ihmisiä, merta! Ja kiihkeästi riensin edelleni. Mutta ihmisistä muistui mieleeni emäntä, klo 2 ja päivällinen. Aika oli palata. Emännät vaativat kuuliaisuutta ruoka-asioissa. Sitä paitse löydänhän kotona ainakin ihmisiä.