Tein palausta. Ohasin taas mökkiä. Mutta sieltä — senkin vietävä! — ruinaten juoksi porsas jälkeeni. Minua, suoraan sanoen, alkoi suututtaa ja hävettää hänen sikamainen seuransa. Hän näytti tahtovan käyttää väärin minun hyväntahtoisuuttani. Ja puhtaan ihmisyyden nimessä piti minun osoittaman epäkohteliaisuutta. Kivi — toinen. — Ja sitten porsas tiesi, ett'en hänen seuraansa enempää suvainnut. Nyt jäin minä rauhaan, tulin peltolähteelle ja siemasin useampia lipillisiä raikasta vettä. Näin aaltoisan viljavainion, toisaalla kotijärven ja kodin. Emäntä — hyväntahtoinen ja lempeä, hikiherneet otsalla — vaati päivälliselle.
Tuntuu toisinaan niin hyvältä, kun pääsee ihmisiin.
JÄTTILÄISEN SYDÄN.
Valtakunnassa oli prinsessa. Hän oli tavattoman kaunis, niinkuin prinsessat usein ovat. Sen lisäksi oli hänellä tavattoman hellä sydän valtakunnan hyviä ihmisiä kohtaan. Sitä vastaan pahoille hän osasi olla oikea kovakuoriainen, mutta kaunis kultakuoriainen.
Kova suru vaivasi prinsessaa: valtakunnan sydänmaalla asusti hirmuinen jättiläinen, joka anasteli aarteita ja oli syönyt suuhunsa monen urhollisen ritarin, vieläpä monen kaunottarenkin, joka oli tohtinut jättiläisen lumottua linnaa lähestyä. Ei löytynyt sitä urosta, jota mokoma vuoren tiranni ei olisi voittanut, että peljättiin jo valtakunnan häviöön joutuvan. Eihän sitten ollut kumma, että prinsessa suri, hänen kun tuli sääli monen uljaan kansalaisen kuolemaa.
Mutta monen jättiläisen, jota ei mikään ritari tai prinssi olisi kukistanut, ovat prinsessat voittaneet, vaikka ovatkin tavallisesti vaan nuoria neitosia — mutta siinäpä se juuri onkin!
Kerran prinsessa eksyi. Ja kummallista, että eksymisenkin kautta voipi joskus tapahtua suuria, hyödyllisiä asioita — kun ei vaan tahallaan eksytä.
Murheissaan käveli prinsessa kauas pitkin maantietä, josta hairahtui poikkeamaan metsätielle. Käveli, käveli sitten metsätietä, kunnes hairahtui pienelle polulle. Ja niin johti yksi hairaus toiseen siihen asti, että hän muisti ajatella kotiinpalausta, mutta silloin huomasikin eksyneensä. Hän ei kuitenkaan itkenyt eikä huutanut, hämmästyi tosin ensin, mutta kokosi sitten voimansa ja oli maltillinen, sillä tiesipä hän olevan eksyneilläkin Jumalan, johon sopi luottaa ja joka lopulta johtaa vilpittömät vaeltajat oikeaan.
Ilta läheni. Aurinko laski. Hän oli joutunut jylhän kallioluolan suulle. Hän ajatteli: tuolla vietän turvallisesti yöni. Mutta luolassa hän uudelleen hämmästyi, nähdessään siellä vanhan kiviharmaan akan, jonka murhepoimuisia kasvoja varjosteli surunharmaat hajahapset.
— Pakene, ihana ihmisen tytär! huusi hän kähisten, — pakene surman suun ovelta, jos tahdot pelastua!