— Kuka sitten olet? Vastaa! virkkoi prinsessa.
— Olen elämän viimeinen varoitus kuoleman portailla; olen jättiläisen emo, kähisi akka.
Nyt huomasi prinsessa mihin oli joutunut. Hän vavahteli. Mutta hän kokosi voimansa.
— Armahda eksynyttä! Olen kuninkaan tytär, olen väsynyt ja tarvitsen ravintoa ja lepoa.
— Armo on kotona ainoastaan silloin kuin hirmu on poissa. Kiitä onneasi, kuninkaantytär, että on poikani saaliin etsossa. Mutta hän palajaa pian. Hänen nimensä on Himo. Hän ei voi armahtaa. Hänellä ei ole sydäntä. Hän nielee kaikki. Tule ja katso hänen linnaansa. Se on nyt usvainen ja kolkko, täynnä katkeraa huurua. Mutta odotatko, että hän palajaa — silloin et kestä lumousta. Poikani on silmänkääntäjä. Usva muuttuu hurmaavaksi liekkumaksi, kolkkous pyörryttäväksi kuumeeksi, katkeruus kiihkeäksi mieliteoksi ja Himon syleilystä sulaa elämäsi voima. Oletko soutanut vuolaan kosken niskalla taikka lähestynyt nielevätä kurimusta? Muistele Imatraa!
Jättiläisen emo vei prinsessan suureen kalliolinnaan, josta aukeni kauhistava näkö. Hän osoitti:
— Näetkö, tuolla katossa riippuu ritarien luurankoja. Hämähäkin seittinä killuu siellä moni kevyt prinsessakin. Seiniä koristaa ruostuneet rautapaidat, kypärit ja kilvet. Ne ovat poikani voiman ja vallan merkit.
Kylmiä väreitä tunsi rohkea prinsessa virtailevan läpi olentonsa.
— Mutta mitä ovat nuo, kultainen lipas ja kultamalja, tuolla pimeällä alttarilla? kysyi prinsessa.
— Siellä! huudahti jättiläisen emo, siellä lippaassa on ainoa pelastuksesi — siellä on jättiläisen sydän. Ja täynnä hekkumaa on tuo malja, josta poikani vieraitaan juottaa.