Minä hätäyin, nyhkin ja köhnin häntä minkä taisin, mutta turhaan. Hän ei herännyt. Oli kuin olikin kuollut aivan tarkkaan. Minä huutelin apua minkä jaksoin. Mutta rantaa ei näkynyt, ihmisiä vielä vähemmin; tuuli vaan vinkui, lunta ryöpytti ylhäältä sekä alhaalta sakeasti ja peitti toverini ruumiin näkymättömiin. Minä köhnin hänen päältään pois lunta. Sitten itkin, tanssin ja hakkasin yhteen nyrkkiäni. Siinä kulutin tuntemattomia tuntia, että päivä jo ikäpuoleen hämärti. Vielä kerran koetin herättää toveriani, mutta hän oli kankea kuin jääpuikko. Toivottomana juoksin jäätä edestakaisin ja ulvoin rajuilmaan julmaa virttä.
Alkoikin sieltä saaren puolelta haamottaa kuin kuu pilven taustalta. Kuu jo nousee, ajattelin. Sieltäkö se nouseekin? Mutta lumiryöpyssä läheni kuu lähenemistään, ettei enää näyttänytkään kuulta, vaan suurelta lumivyöryltä, jonka edellä liikkui jotakin mustaa. Olin niin monta kertaa kuullut kertomuksia kummituksista, että toisinaan niitä pelkäsin. Nyt vaan en peljännyt. Ajattelin, että tulkoon vaikka itse Hyryn-ämmä, kunhan jokukin tulee. Ja muistui mieleeni vanha värssy:
Hyryn-ämmä hyppää,
Hunnunsikko silmän päällä,
Palmikot selän takana,
Pää se pilviä pitävi,
Varvas maata viistelevi.
Se taisi olla joku luonnon-impi entiseen aikaan.
Tanssiskelin vaan paikoillani ja tuijottelin jännitettynä lähenevää näkyä. Vähittäin selkeni ilma silmissäni ja näin kaksi suurta olkikuormaa hevosineen lähestyvän.
Ilo tulisti mielen ja kipakasti juoksin heitä vastaan. Huusin minkä jaksoin:
— Auttakaa! täällä on yks poika kuollut!
Ei kuulunut vastausta.
Tartuin kuin orava ensin hevosen suupieleen ja huusin jälleen:
— Ottakaa rekeenne, täällä on kuollut poika!