— Onhan meillä yhteensä neljä tervettä kättä kahta suuta ruokkimaan, vastasin minä.
— Jos siitä sitten jotain tulee — puheli isäntä lauhtuneena — niin saathan tuon torpan tuolla pellon kupeessa. Sen lisäksi lupaan vielä kevätsiemenen.
— Kiitoksia siitä! lausuin minä ja nyökkäsin päätäni.
— Ja minulta joudat saada lehmän ja lampaan, lisäsi tytön enokin myöntyväisenä.
— Koska se nyt on niin pitkälle mennyt, niin annan teille vielä hevosenkin elämän aluksi, lupaili isäntäni.
Minä hyvilläni hymyilin ja kiitin. Päälliseksi tarjosi emäntä, joka asiain menoa oli ääneti kuunnellut, minulle kupin kahvia. Sen juotua erottiin sillä kertaa sovinnon miehinä.
Uneksin torstai-iltana kohtaavani Helua. Olin ajatuksissani onnellisin ihminen maailmassa. Torppa, perhe, oma koti, Helu emäntänä — ne kaavehtivat mielessäni niin ruusunpunaisessa hohteessa, että olin hurmauksissa.
Oli jo keskiviikko puolipäivän kohdalla ja huomenna oli torstai.
Mutta toisin piti tapahtua. Juuri kun syötiin päivällistä, tuotiin Ylijärveltä sana, että Helu oli pari päivää kurkkumätää sairastettuaan keskiviikko-aamuna kuollut.
Pala pysähtyi kurkkuuni. Ääneti taukosin ruualta ja tuskissani käyskelin yksin ulkona. En enään halunnut elämää. Mitä iloa olikaan minulle nyt elämästä, koska onneni oli loppunut? Niin itkien kuleksin yksinäisyydessä ja halusin vaan kuolemaa.