Mutta lyhyet ovat nuoren sydämmen surut. Mieleni hehkui ja silmäni paloi uusiin tyttöihin. Naapurin Penjalla oli ottotytär Riitta, valkoverinen, lihava ja kookas, että häntä nähdessä ihmisen sisukset oikein sulivat. Häntä seurustelin usein lemmellisesti sekä päivillä että öillä. Siitä sai hänen setänsä vihiä. Hän oli kysynyt:
— Kukapa siellä meidän aitassa käynee?
— Holpan Paavo se siellä kuuluu mekastavan, sanoi emäntä.
— Sepä se, se se. Sepä se. Kyllä mie sen pallin opetan. Minä tapan sen! uhkaili Penja.
Siitä kertoi minulle Riitta.
Nyt neuvottelin mitä keinoja käyttäisin vastustajalleni. Mutta lyypä kun olin luonnoltani, niin pisti päähäni tuuma.
Menin eräänä yönä Penjan lanttumaahan ja etsin sieltä miehen pään kokoisen lantun. Sen ripustin naatista nuoraan Penjan talon oven päälle, ulkopuolelle niin, että lanttu oven auetessa ylettyi miehen otsaan.
Itse rupesin kolisuttamaan Riitan aitan ovea.
Penja heräsi ja kysyi: — Mikä siellä?
— Paavo se siellä varmaan taas on, vakuutti emäntä.