Karuliina kun heräsi horroksestaan niin kysyi oliko mitään sopimatonta tapahtunut, koska näytin niin murheelliselta; ja hän pyysi anteeksi. Sanoi itseänsä kohdanneen hourauksen. Sanoi, että kiihkeämmissä kristityissä tapahtuu semmoista useammin, hänessä vasta ensi kerran.
Molemmat istuimme sen jälkeen vähän aikaa noloina ja neuvottomina.
— Emmekös mene päivälliselle? kysyin minä lopuksi.
— Mennään vaan, vastasi Karuliina. Ja minä luulin nähneeni hänen silmässään kyyneleen.
Me olimme laskeuneet kirkastuksen vuorelta alas.
* * * * *
Sitten tuli meille isännän kanssa matka kaupunkiin suoloja noutamaan. Kaksi naapurin miestä kulki samassa matkassa, niin että meitä oli yhdessä neljä körttiläistä; hevosetkin olivat notkupäisiä ja surunkarvaisia kuin körttiläiset. Kaupungista palatessa oli reissä suoloja kolme tynnyriä hevoseen. Raskas oli reessä suola, raskaasti juoksi hevonen eikä ilo raikunut miestenkään suusta, vaan kirkkovirtten surumielistä säveltä kuljetti tuuli yli Saimaan leveän jäänselän niin kauas kuin jaksoi. Jääkin oli rappiolla, ettei ollut hyvä kuormareellä tiepuoleen poiketa ellei tahtonut jääkohvan alle vaipua. Päivä vaan oli iloinen ja kirkas, se säteili niin keväisesti selkeältä taivaalta, vaikka olikin jo painumassa länteen.
Niin kun hiljaa edelleen ajaa lökötimme, niin tulla viiletti vastaamme humalainen mies, että vihuri takana vinkui. Etäämpänä hän lauloi räikeästi, lähempänä hoilasi. Laulun sanat vielä muistan.
Jos sinä tyttö minulle joudut,
Joudut mieron tielle;
Siell' on leipä leikattu
Ja rahaton on kyyti.
Tie auki taikka pää auki! kiljasi hän likempänä.