Pitihän minun totella, kävi miten kävi.
Sill'aikaa kuin matkatoverini viettelivät ja rukoilivat miestä hyvällä väistymään, kiersin minä salavihkaa hänen taakseen. Siellä tartuin äkkiä käsin hänen kaulukseensa ja samall'aikaa ruhjaisin polvellani miehen selkään niin rutosti, että hän reenkannakselta retkahti jääkohvaan tienkupeessa. Kaatuessaan yritti hän kaapata minua leveällä kourallaan kiinni pääkuoresta, ettei olisi varmaankaan minulle hyvin käynyt. Mutta onneksi tarttui hänen kätensä uuden sarkakörttini kaulukseen. Siitä riipaisi hän takin ylhäältä alas asti halki. Sain iloita, ett'ei pahemmin käynyt. Palkinnoksi survaisin minä jalallani hänen kätensä jääkohvaan, että se rusahti poikki kuin tupakka. Koko mies vaipui kiroillen puoleksi jääkohvan alle.
Tällä välin olivat toverini toimittaneet miehen reen sekä hevosen syrjään ja ajaneet meidän kuormat ohi. Minä pyysin, että nyt nostettaisiin kukistettu mies jälleen rekeensä ja ohjattaisiin hän hevosineen matkalle. Mutta siihen eivät he suostuneet, vaan sanoivat: "koska hän oli aikanaan hyljännyt armon, niin kärsiköön nyt hirmua".
Aivan samoin uskoivat he Jumalankin ihmistä kohtaan menettelevän.
Ajoimme tavallista vinhemmin eteenpäin. Miehen kiroukset soivat kaiken tietä korvissani. Yöpaikassa emme tohtineet virkkaa koko tapauksesta mitään. Olen ajatellut, että jos se mies jäi henkiin, niin joutui hän ainakin raajarikoksi. Mutta meitä lohdutti se, että olimme olleet oikeassa.
Kotona juttelimme tapauksen. Kylän väki vertasi minua Taavettiin, joka oli Goljatin kukistanut. Ja vaikk'ei minua naiset harpuilla ja kanteleilla tulleet tervehtimään, niin tunnustettiin minut kaikkialla tanakaksi mieheksi, joka voisi kelvata vaikka taloon isännäksi. Itsekin mielessäni ylenin arvossa vaaksan verran. Karuliina vaan ei tunnustanut urostyötäni oikein kristillisen miehen työksi. Väitti, ett'ei ollut kunniallista, kun meitä oli neljä miestä yhtä vastaan, tarttua vihollisen kimppuun salaa takaapäin. Taavettikin linkosi kivensä Goljatin otsaan eikä niskaan. Sitte moitti hän meitä julmiksi, kun olimme jättäneet ruhjotun miehen jääkohvaan, emmekä nostaneet sitä edes rekeen ja ohjanneet tielle.
Se puhe loukkasi ylpeyttäni. Minä koetin todistaa, ett'ei kristilliset valtakunnatkaan sotia käydessään välitä vihollisen haavoitetuista sen kuin vaan kukin korjaa omansa, jos korjaa. Ja samahan se oli tässäkin.
Mutta Karuliina intti, että kaikki sota ja meteli on villien ihmisten syntistä julmuutta ja että tosi kristillisyys kesyttää ihmiset ja hävittää sodat.
Sellaiset ajatukset eivät minuun silloin pystyneet. En ollut vielä niin kesy, että olisin Karuliinaa ymmärtänyt. Heikko side yhdisti meitä enään ja sekin uhkasi nyt ratketa. Yhteiset lukemiset ja laulut vinnikammarissa alkoivat minusta jo tuntua ikäviltä. Ja minusta tarttui se sama tunne Karuliinaankin.
Sitte teki emäntä vielä Karuliinan vioista joskus muistutuksiaan.