Karuliinan sanat tuntuivat puukon pistolta; ne iskivät pilvisen sydämmeni kyyneliin. Itkeä tyrskin kuin lapsi ja mieleni oli katkeran haikea. Tuntui kuin olisi näkynyt takanani taivas selvä, edessä pilvi pimeä. Eikä kuitenkaan käynyt pyörtäminen. Tuli mitä tuli, kävi miten kävi, vanha piti jättää, uusi ottaa, vaikk' oli uusi vanhempi vanhaa. Oman luonteeni ajolla olin pettynyt sekä pettänyt.
Ennen häitä sairastui Liena silmistään niin pahasti, että näytti sokenevan. Hän tuskin näki enää kävellä taluttamatta. Siinä näin Jumalan kurittavan vitsan meille molemmille. Mutta ajattelin, että hän kyllä paranee, jos se risti ei ole meille tarpeellinen. Eroa en tohtinut enään ajatellakaan.
Vähittäin Liena sitten paranikin. Jälestäpäin kuulin, että hän olisi taikojakin käyttänyt.
Oli sitten häät. Tulimme vihityiksi. Tuntui kuin olisi pappi minut seitsemällä sinetillä lukinnut iänikuiseen kadotukseen.
Sen jälkeen jouduin kuin villiin. Syyttelin Lienaa, että hän minut, kokemattoman, pojan, oli vietellyt ansaan. Hän rupesi itkemään. Sitte tuli puhumattomaksi, ähkyi ja puhkui päiväkausia. Se tuntui minusta vielä tuskallisemmalta. Häpesin että olin syyttänyt muita kuin itseäni. Olinhan mies, jonka piti vastata itse teoistaan, ja vaimoni vaan nainen, jolla on pitkät hiukset ja lyhyt mieli.
Niin ajattelin ja sen kovemmin vaan omaatuntoani kivisteli. Johtui mieleeni ihanat hetket Karuliinan kammarissa ja Siionin virsien sävelväreet uudistuivat muistissani. Mutta ne soivat valittaen kuin kadonneen taivaan kaukainen hyminä.
Pienen talon köyhyys paljastui pian eteeni. Näin lapset kurjissa repaleissa vaativan itseltäni vaatteita, kuusi lasta ympärilläni. Heitä puolsi holhoja, joka oli lasten eno; väärämielinen mies kuin kiero puu. Hän vaati lapsille kaiken leskenkin osan. Liena vapisi eikä tiennyt puoltaako itseään tai lapsiaan. Hän oli kovin pelkuri ja taikauskoinen niinkuin hänen neljä kälyänsäkin. Uunin kolossa säilyttivät aina taikasuoloja, joita milloin mihinkin tautiin käytettiin. Minä tunsin joutuneeni valkeuden valtakunnasta pimeyden valtakuntaan. Ja ilman rakkautta olin heikko kestämään kuormaani. Rupesin epätoivossani juomaan viinaa, jota silloin keitettiin kodissa. Peittosin sitä viikosta viikkoon, että kuu kuutena silmissäni paistoi. Kun siitä välillä selvisin, niin tuntui tilani sitä hirmuisemmalta. Ostin jo reppuvenäläiseltä "vanhaamiestä" (arsenikkia). Eräänä aamuna, kun vapisin ikäänkuin lankavyyhti, sekoitin sitä kahviin. Olin päättänyt tappaa itseni. Olin juuri laskea myrkyn huulilleni, niin vaimoni raappasi kupin kädestäni lattialle — hän oli nähnyt mitä siihen sekoitin.
Nyt häpesin kuin koira kurjaa aikomustani.
Siitä löysi holhoja syyn vetää minut oikeuteen. Ei vuosi vielä ollut umpeen kulunut, kun hän oikeuden varjolla toimitti niin, että talo kaikkine omaisuuksineen joutui hänen haltuunsa.
Vaimoni ja minä jäimme puulle paljaalle.