— Mutta tuota — — minä tarkoitan, ettei siitä meidän naimisesta voi tulla mitään, änkytin minä.
— Mi — mitään! puhkesi Liena.
— Niin minusta tuntuu, lisäsin.
— Mutta johan olemme kerran kuulutetut ja — —
— Se ei tee mitään, sen voipi vielä purkaa, jatkoin minä.
— Mutta mitä sanoisivat silloin ihmiset minusta? Ja se yö — se sekaannus, muistutti Liena.
— Niin, se sekaannus! harmittelin minä. Jäin mykäksi. Kiroilin mielessäni sitä yötä. Tyhjensin norrikupin pohjaan.
Silloin astui Kesusvaaran muonavaari sisään. Hänen kanssaan kallistin toisetkin kupit. Hän otti puheeksi silkkikarvaisen ruunan ja kuinka nyt toivotaan hyvää vuotta, että kelpaa kyllä häitä pitää ja elämistä alkaa. Siihen se eronhanke raukesi.
Pyhäinmiesten viikolla kävin Kesusvaarassa hyvästijätöllä. Karuliina oli maaomenia nostamassa pellolla. Kun tartuin häntä käteen, silmäili hän minua hyvin säälivästi ja vakavasti. Sitte puhkesi lausumaan:
— Kovin kevyeltä näytät silmissäni, Paavo: sin'et paina kuin tupen täyden ruumenia ja naulan höyheniä. Kaiketi olisin sinulle paremmin kelvannut, jos olisin käynyt kanssasi irstailemaan. Nyt olet kuin se Pitkä-Piena, joka viisi neitsettä petti eikä sitten haudassakaan rauhaa saanut: Herran temppelin ovenpielessä piti hänen seistä sill'aikaa kuin neitseet alttarin luona veisasivat.