Lapseni oli kivuloinen. Äiti sekä sukulaiset halusivat käyttää taikaparanteita, mutta sit'en sallinut. Pienen ruumis vääntyi aivan kieroksi — en sittenkään sallinut.
Sanottiin, että taikuritkin voivat käyttää luonnollisia parannuskeinoja. Mutta minä väitin, että Jumala itse parantakoon luonnollisilla keinoilla, jos hyväksi näkee. Mutta lapsi pelastuikin puolentoista vuotisena kaikista tuskistansa — hän kuoli. — Siellä on hän nyt kuin ihana kedon kukkanen! sanoin minä vaimolleni. — Siellä mekin hänet aikanaan näemme.
Vaimoni tunsi silloin hengessään ensi herätyksen. Hän alkoi luopua uskomasta taikoihin ja tyytyä Jumalaan.
Mutta lapseni kuolema teki elämäni niin tyhjäksi ja köyhäksi, että joka hetki halusin vaimoni kotikylän kerrassaan jättää. Holhoja, vaimoni veli, oli ottanut lapset ja koko talouden hoitoonsa. Me olimme siinä vaan hylkysillä. Liena vähän väliä vielä lapsiaan itki eikä olisi tahtonut niitä jättää. Mutta minä sanoin:
— Entiset lapsesi ovat sinun jättäneet ja ainoastaan minun lapseni, minkä niitä syntyy, ovat sinun.
Mutta sepä se juuri minua suretti, että vaimoni oli jo niin iäkäs, ettei enään ollut lapsista toivoa. Muutenkin oli vaimoni sukulaisten kanssa alituista riitaa ja toraa. He seuloivat välillämme kuin paholaiset ja keittivät kieltä kuin papuja.
— Lähde pois isäsi maalta ja sukusi tyköä! komensin minä vaimolleni.
Hän tuli kyyneliin lapsiensa tähden. Mutta matkalle kuitenkin ratusteltiin, sillä työn-etsoon piti lähteä. Niin tulimme tänne Laatokan rannalle, jossa paras ikäni on kulunut. Tuolla hovissa tarvittiin silloin puuseppää ja sen työhön oli minua jo varhain luontoni vetänyt, nälkä neuvonut.
* * * * *
Kauan olin rukoillut, että Jumala siunaisi vaimoni lapsella. Ja se ihme tapahtuikin, että meille syntyi ihana tyttölapsi, hyvin soma pienest' alkaen.