Sanon sitä ihmeeksi, kun vaimoni oli silloin jo liki viittäkymmentä.
En tienyt silloin mitä sanoa ja miten kiittää, kun niin lopen tuntui hyvältä. Kun lapsi terveenä minulle muhoili, niin sydämmeni muhoili sille vastaan ja mielihyvän kyyneleet herahtivat silmiini. Pienestä alkaen oli se lapsi silmäteräni eikä lakannut lämpimäni sille säteilemästä.
Teki mieleni nimittää se Karuliinaksi, mutta ajattelin, ettei sillä nimellä ole menestystä, kun ensi lapsenikin senniminen oli kuollut. Tälle pantiin nimeksi Miina.
Sitten vasta minussa pääsi suurempi elämisen-halu ja työinto valtaan. Lapseni hyväksi halusin tehdä kaikkea ja kärsiä kaikkea. Työn välillä sitä usein hypittelin ja hyväilin. Se muhoili aina niin armaasti minulle. Toisinaan sentään itkikin sitä paremmin iloitakseen.
Nyt rupesin jo miettimään lapseni tulevaisuutta ja kokoamaan varoja, että voisin vähin erin oman asunnon rakentaa. Asetuin tänne hovin ja kauppiaitten lähistöön, että riittäisi kosommin työtä. Mutta olen tehnyt työmatkoja muihinkin kyliin, vieläpä kauaskin. Sellaisella matkalla sairastuin kerran kovasti. Siihen aikaan oli jälekkäin kaksi köyhää pettuvuotta. Maa kasvoi vaivaloisesti laihoja tähkiä, nekin hallan puremia. Sitä runsaammin kasvoi mustia häränjyviä, jotka myrkyttivät leivän. Paljon ihmisiä sairastui vetotautiin. Siihen sairastuin minäkin. Mielin murretuin ja vähissä hengin läksin hevosella kirkolle etsimään jotain rohtoja tuskien lievitteeksi. Kirkolla piti hovineuvos siihen aikaan tarvitsevien varalta rohtoja. Tulin hänen luokseen. Hän antoikin minulle pulveria. Mutta sen päälle ylenannetuspulveriksi neuvoi hän kaapimaan hevosen längistä hikeä. Ei vaan sanonut kuinka pian pulverin jälkeen hikeä piti ottaa.
Ajoin työpaikalleni takaisin, paranemistani toivoen vaikka heikkona. Heti sinne päästyäni otin pulverin sisääni ja ajattelin ottaa hikeä sitte kun ennätän. Mutta paikalla riipaisi se minut yhteen kyttyrään kuin kuivaneen juurikkaan. Läsnäolijat hämmästyivät tuskanhuutoani ja juoksivat kaikki ulos. Ainoastaan kahdeksanvuotias poika, kuin Jumalan enkeli, jäi pelastajakseni, kun siinä kyyristelin. Rukoilevasta silmäyksestäni arvasi hän, että jotain kaipasin. Hän polvistui lattialle, kallisti korvansa suuni kohdalle ja kuuli kuinka hymisin: — Ota tuo tyhjä lakkaputeli ja nouda sillä puodista terpettiä!
Ennenkuin hän kerkesi takaisin, olin jo tiedotonna.
Poikanen huomasi, että lääke oli tarkoitettu sisään-otettavaksi, ja kaasi puolet terpetistä suuhuni. Se irroitti kieleni ja sydämmeni ratkesi jälleen liikkeelle. Minä toimistuin ja pyysin pojalta kaikkea rohtoa sisääni. Hän antoikin ja sen jälkeen voin jo liikuttaa jäseniäni.
Ihmeeksi vaan jääpi järjelleni, että heikko lapsi ymmärsi enemmän kuin joukko aikaihmisiä.
Neljänkontan pääsin sitten läheiseen puotiin, jossa kaikkia ihmetytti tilani. Puotimiehet kaasivat kousikalla läämältään terpettiä pääni yli. Nyrkkiin puristuneita käsiänikin hieroivat sillä.