Rupesin ajattelemaan, että enkö lie minäkin sellainen hillitön peto, jonka kiihkoja ainoastaan yhteiskunnalliset lait kytkevät. Enkö kulkene minäkin epätiedon ja neuvottomuuden sakeassa sumussa, jossa pelko ja hämmästys ahdistaa.
Noin viikkoa pari tämän jälkeen elin vielä lainlapsen murheen aikaa.
Orjapoika vapisi rinnassani.
Siihen taloon, jossa työskelin, kokoontui eräänä sunnuntaina suuri joukko heränneitä. Siinä luettiin, pidettiin puheita ja laulettiin. Yksi henkilö joukossa vaikutti minuun muita enemmän. Se oli sokea mies, joka ennen oli soitellut viulua pidoissa ja kemuissa. Hän lauloi niin ihanasti sydämmeen valuvia virsiä, että itkin sulaakseni. Sitte vaipui koko seura polvilleen ja sokea rukoili niin osaavasti, että tuntui kuin se olis lähtenyt omasta sisimmästäni. Hänen sanoissaan vuoti minunkin sydämmeni kuorma iankaikkisuuden kohisevaan virtaan, joka kuohuu Jumalan istuimen ympäri.
Nousin siitä kuin pesusta, keveänä ja virkistyneenä.
Kokous päättyi myöhään illalla. Hikinen lämmin täytti huoneen ja kynttilät palaa tuikuttivat himmeästi. Mutta sanomattoman kirkkaasti paloi sydämmeni, kun siitä läksin yölevolle.
Aamulla herättyäni tunsin koko olentoni uudistuneeksi. Luuni tuntuivat kuin öljytyiltä ja siunaus asui ylläni kuin puhdas paita. Kun herännäiskokous aamulla jatkoi rukouksiaan, näin minä ilmiön, joka ei ollut tulenvalo eikä kuun- tai päivänpaiste: sinivalvas avaruus väikkyi autuaana yli ihananvehreän kukkaniityn, josta paratiisin tuoksut lemahtelivat ja ylimaallinen sulous hiipaisi kautta olentoni syvyyden. Mutta se oli vaan hetkellinen kangastus onnellisten maailmasta.
Sen jälkeen alkoi kiivas ja intoileva kilpajuoksu pyhyyden tiellä. Sisällinen kirkkaus pyrki ulkomenoissa ilmestymään, Jumala tahtoi tulla lihaksi. Kun veljet ja sisaret, Henrik Renqvistin oppia seuraten, eivät polttaneet tupakkaa, niin viskasin minäkin kiivaasti pitkä- ja lyhytvartiset piippuni ynnä muutaman naulan vinterskaa palavaan pätsiin.
Palasin sitte uutena vaimoni ja lapseni luo kotiin ja jatkoin hiljaista rukous-elämää.
Vaimoni ei tilastani ollut suuresti milläänkään. Häneen ei koskaan paha eikä hyvä ole valtavasti vaikuttanut.
Yhtenä iltana ennen levolle menoa lankesimme rukoukseen. Hengessäni kuohui hartaus kuin kohisevan merenrannan huokaukset. Rukouksessa jouduin horrostilaan ja kävelin tietämättäni ulos. Siellä kuulin sanomatonta harppujen soittoa ja ihaninten ihmisäänten helmikirkkaita virsiä, joista sydämmeni tyyniheraksi suli. Siitä hurmaustilasta selvenin vasta kun tunsin syysroudan jalkojani kylmäävän. Sitten en enää kuullut kuin pohjatuulen kylmää vihellystä. Menin sisälle ja ilmoitin vaimolleni itkien, että olin korotettu taivaasen, mutta sysätty syntieni tähden ulos.