On rajaton rakkaus,
Ääretön kuin ihmishenki.
Siitä kun heräsin, niin näin vaimoni itkevän ja riitelevän Sohvian kanssa.
— Viettelijä ja portto! huusi vaimoni kiukkuisesti.
— Minä olen vapaa jumalanlapsi, jonka liha noudattaa hengen lakia.
Mutta sinä olet orja ja tahdot mieheskin orjuuttaa! penäsi vuorostaan
Sohvia.
— Kirottu olkoon se, joka ei kaikkia lain sanoja täytä! lisäsi vaimoni ja ajoi hangolla Sohvin ovesta pellolle.
Sitten ripitti Liena minua. En puhunut enkä pukahtanut vastaan senkuin ääneti kuuntelin. Mutta sitä tuimemmin paloi tuska sisässäni.
Entiset itsemurhan ajatukset rupesivat taas kiusaamaan mieltäni. Ajattelin, ett'en voinut luopua vaimostani eikä Sohvikaan miehestään. Laki kielsi. Elimme kaksinais-aviossa, jota sisällykseni laki kielsi. Elämä tuntui mahdottomalta kestää. Kolmeen viikkoon ei maistunut ruoka eikä uni. Jos tappaisin itseni, ajattelin. Mutta pitäisi kuitenkin tästä viheliäisestä elämästä päästä parempaan — siihen, josta olin jo tuntenut esimakua. Mutta ei sanota missään, että itsemurhaaja tulis autuaaksi. Ei Juudaskaan päässyt taivaasen. Sitä ei sanota. Rosvot ja muut murhaajat sinne pääsevät, kun vaan katuvat ja uskovat. Jos tappaisi vaimonsa ja sitte — —. Mutta sitten joutuisin vankeuteen. Ja lapseni, lapseni, lapseni! huusin silloin sisimmästä sydämmestäni. Muistin lapseni ja hetkeksi heikontunut isänrakkauteni leimahti taas ilmi paloon. Lapseni tarvitsee äitiänsä ja minua, ajattelin. Hänen tähtensä tahdon uhrata oman onneni. Hänen tähtensä voin suvaita hänen äitiänsäkin — se kun olikin niin äitinsä näköinen. Päätin luopua kaikesta lapseni tähden, heränneistä ja Sohvistakin.
Tyttäreni tuli juuri koulusta kotiin, kirjat kainalossa. Puristin hänet rintaani vastaan ja itkin.
Sitte taas näin ihmeitä ilmestyksessä. Olin seinäjyrkässä kalliossa kiinni kynsin — kaksi muuta tuttavaani kanssani — Allamme tulta suitseva meri, joka paloi höyryten, yllä umeinen pilvitaivas. Yksi tovereistani putosi syvyyteen, toinen jäi vielä kallioon kynsin. Minä pyörähdellen kapusin, kapusin ylös, kunnes onnistuin pääsemään kallion otsalle. Katsahdin vielä kallion kuvetta alas syvyyteen ja näin toverini siellä riippuvan, mutt'en voinut häntä auttaa.
Kalliolle noustuani paistoi aurinko säkenöiden ja näytti kuin puihin lehti, maahan ruoho olisi tohisten puhjennut. Luonnossa oli talvi.