Läksin sitten käymään oikeata kättä kaitaa polkua myöten. Mutta eksyin ja jouduin suurelle kivelle itkemään. Siinä itkin eksymystäni kovasti. Silloin tuli luokseni Kesusvaaran isäntä, jonka luona minua ensi herätys oli kohdannut. "Paavoko täällä!" kummasteli hän. Valitin eksyneeni. "Eksynytkö?" kysyi hän. "Enkö neuvonut sinua? Katso eteesi!" Sitte heräsin järkeeni. Ja sydänpäivän auringonsäteet kimaltelivat jäisestä ikkunanruudusta sisään.
Mutta vasta noin vuoden päästä selkisin kiusauksen ja epäilyksen tilasta. Silloin oli uskovaisten kokous, jossa veljet varoittivat minua menemään Jumalan luo semmoisena kuin olen ja sanomaan hänelle: "Tee minusta mitä tahdot." Siitä järkähti mieleni ja löysin taas entisen suloni.
Sen jälkeen tuli paikkakunnalle Helsingistä mies, joka opetti, että Jumala antaa synnit anteeksi ainoastaan toisen uskovaisen kautta eikä välittömästi. Hänen oppinsa herätti minussa vihaa ja kiivautta. Uhkasin, että jos sellainen villihenki tulee toiste tänne, niin ostan apteikista salaruutia ja ammun hänet kuoliaaksi kuin hyypiän.
Sitten tuli muuan vaimo Kalajoelta luokseni. Hän oli kiivas puhuja ja julisti syntiä anteeksi. Kylän muissa taloissa oli hän jo pitänyt puhetta ja vaimonikin oli salassa ottanut häneltä synninpäästön. Hän tuli luokseni ja sanoi iloitsevansa siitä, että oli löytänyt talon, jossa sanaa viljellään. Keskustelussa tuli meille kuitenkin riita. Hän sanoi: — Yksi sinulta puuttuu. Minä väitin, ett'ei minulta mitään puutu. Olen tuntenut Jumalasta hirmun ja armon. Henkeni huutaa sisimmässään: "Isä, rakas isä!" En siis ole enään orja, vaan poika, joka kerran on istuva isän oikealla kädellä.
Mutta hän ei uskonut, että minä olin armon käsittänyt. Siitä kiivastuin niin, että uhkasin toimittaa hänelle nuorat kynkkäpäihin. Silloin hypähti hän istualtaan ylös kuin ammuttu, että ruskeat silmät mustien kulmien alta säkenöivät, levitti kätensä ja huudahti:
— Jumala sinut vielä nuorittaa kuin apostoli Paavalin!
Siitä säikähdyin ja vaivuin pitkiin mietteihin. Asetuin heidän kannalleen ja sovitin raamatunpaikkoja sen mukaan. Mitä kauemmin niitä sovittelin, sen paremmin ne näyttivät sopivan. Ja sen oikeammassa näyttivät vastustajani olevan. Uusi virta tuntui kiskovan minua salaisesti mukaansa. Jouduin kuin laiva merivirtaan eikä siitä mikään komppassi pelastanut.
Sanottiin, että sunnuntaina saarnasi lähetyspappi kirkossa. Uteliaana ja opastusta etsien menin sitä kuuntelemaan. Hänen esipuheensa oli: "Meidän tulee työtä tehdä niinkauan kuin päivää on." Esipuhe oli kaunis ja sen sulavammalta tuntui selitys. Tunsin elävästi sisälläni, että elämä on työtä varten ja että työ on elämää. Olin henkisesti juopunut kirkosta lähtiessäni. Kirkonmenon loputtua menin pappilaan puhutellakseni saarnaajaa. Kysyin rovastilta, missä on tämän päivän pappi.
— Mitä sillä teet? kysyi rovasti.
— Tahtoisin häntä puhutella, sillä hän oli oikea paimen, joka tunsi lampaansa ja antoi heille tänään makupaloja, vastasin minä. Hän on luonnon sylissä Tiperian meren tykönä vannotettu: "Kaitse minun lampaitani, ruoki minun karitsojani!" On ovesta tullut sisälle lammashuoneesen, oman sydämmensä ovesta.