Menin erääsen taloon ja pyysin siinä ruokaa. Viinapullon annoin isännälle. Hän laitatti ruokaa ja toi minulle lasin oltta. Itse ryyppäsi hän viinan.
Niin kului minkä missäkin kaunis kesäpäivä ja ihana sunnuntai-ilta läheni. Kellot kalisivat raskasutaraisen karjan palatessa metsästä kotiin. Vasta myöhään palasin minäkin metsän halki jälleen työtalooni. Linnut tiukkuivat yö-oksillaan ja elokuun kypsynyt kasvullisuus lemahteli mehuisia tuoksujaan ympäri. Kuuvalokin haamoitteli oksien ohi alas metsäpolulle. Kaikki se kauneus vaan viritti sydämmeni surua ja herätti moninkertaiseksi onnettomuuteni tunnon.
Toisaalla, tuolla kylässä, purkivat hovitalojen kapakat juopuneita ja kirkuvia työmiehiä maantielle. Ihmisten raakuus ja törkeys siellä ja luonnon suopea kauneus täällä nostivat mielessänikin pimeyden ja valkeuden kamppailun entistä ankarammaksi. Häpesin, että ihminen on sellainen raukka, vaikka on kulkevinaan kesyttyneitten etukynnessä: raakaa kuonaa ja törkyä vaan purkaa sisästään; toisinaan taas pyhyyttä tavoitellessaan luonnottomasti liioittelee ja niin eksyy teeskentelemiseen ja ulkokultaan. Ei sävysty omistamaan kesyn luonnon vakavaa mieli-alaa.
Niin tuntoni kuin kiven painon alla voihki. Ajattelin, että jos ne kotikylän veljet nyt tietäisivät mielialani, niin totta rientäisivät minua tästä kirouksen tilasta pelastamaan — ikäänkuin pelastus olis ollut ulkopuolella itseäni!
Vasta aamupuolella yötä tulin metsän kululta levolle. Vaivuin sitte puoli-uneen ja uneksin, että vaimoni tuli luokseni, toi minulle puhtaat vaatteet, kaulaili minua ja sanoi: "Elä murehdi, ukkoseni, vielä me kerran siitämme kultaisia kananpoikia!" Siitä heräsin ja etsin vaimoani — turhaan.
Aamulla tuntui mieleni niin sulavalta. Tuntui ikäänkuin eiliset tuskat olisivat minusta purkaneet jotakin taudin-aineksia. Sitä keveyttä kesti muutamia päiviä, niin vaivuin taas synkkämielisyyteen. Koetin mieltäni uudelleen voidella viinalla, mutta siitä ei lähtenyt kauaksi apua. Niin huikentelin kuin veneraakki vesillä eikä uskokaan voinut rakentaa särkynyttä mieltäni. Kaipasin elämältä rakkautta.
Vähittäin olin säästänyt sen verran rahaa, että panin jo 10 ruplaa postiin sille kauppiaalle, jolle olin pari sataa markkaa velkaa taloni rakennuskustannuksista. Mutta samasta postista nostin kirjeen Antti-ystävältäni. Hän siinä kirjeessään kertoi, että kauppias oli kuullut minun renttuavan ja elävän hurjasti kuin viimeistä päivää, ett'ei enään ollut miehestä paremman toivoa. Siitä työlästyneenä oli hän myönyt saatavansa vuoksi taloni ja antanut lopun rahan vaimolleni. Sellainen uutinen oli uusi isku vanhoihin arpiin. Suutuin kovasti, otin rahakirjeen takaisin, menin kapakkaan ja join rahan suuhuni.
Jyrkkä syvyys näytti ammottavan edessäni.
Onneksi tuli vaimoni syksyllä luokseni. Hän toi kotikylästä lämpimiä terveisiä sekä lapsestanikin lohdullisia uutisia. Miina oli kirjoittanut äidilleen ja sanonut olevansa erittäin tyytyväinen palveluspaikkaansa.
* * * * *