— Osaatko vanhaa korjata?
— Osaan.
— Astu sitte kampsuinesi tupaan!
Seuraavana päivänä kävin työhön, rupla kaksikymmentä kopeekkaa päivältä palkkaa. Seitsemän kuukautta, kesän kaiken ja osan talveakin, työskelin siinä.
Ensi päivinä kävi herra ovenraosta salaa kurkistamassa miten uusi työmies menestyi. Kun huomasi työt sujuvan hyvästi, oli hän sittemmin huoletonna. Ja kun olin tehnyt suuren ruokapiirongin, niin kehasi hän ja sanoi:
— Kyllä osama sinä, ukkoraiska, raata!
Työt ne menestyivät, mutta sisässäni asui kodinkaipaus ja tuska kuin helvetti. Taikka oliko se kodinkaipauskaan, en osaa sanoa. Kun kaipasin kalleintani, niin puuttui kaikkea. Johtui mieleeni rauhallinen kotionni, ne hetket, jolloin kaikki parhaimmat toiveeni näyttivät puhkeavan todellisuuteen. Ikävöin vaimoani, mutta varsinkin kadonnutta lastani. Näin ajatuksissani kotikylän hurskaat veljet ja sisaret. Heidän hartaat sävelensä soivat yhä korvissani ja tuntuivat kutsuvan kotiin. Ja kuitenkin kammoin kotikylää nähdä: onneni rauniot peloittivat minua.
Koetin sammuttaa ikävääni uusilla rojuseuroilla ja paloviinan huumauksella, mutta turhaan. Jokaisen sammutus-yrityksen jälkeen uudistui tuskani entistä katkerammaksi.
Yhtenä sunnuntai-aamuna puhkesin katkeriin kyyneliin. Kävelin metsään ja itkin siellä yksin. Valittelin sirkkusille, puitten oksille puhelin. Oudot ihmiset eivät minusta välittäneet, kylminä vaan kohtelivat suruani. Taikka sitä enemmän väistyivät minua mitä surullisemmalta näytin. Jumalastakaan ei tuntunut olevan apua. Avasin mieleni luonnolle ja metsä huokasi kanssani. Mitä jylhemmin se huokasi, sen paremmalta minusta tuntui, sen syvemmältä tuntui se huokaus nousevan minusta itsestäni.
Niin kulkien tulin metsän halki kapakkaan ja ostin siinä taas puolipullosen viinaa. Mutta se ei minulle maistunut. Sen näkeminenkin jo poltti mieltäni.