Kolme viikkoa sitten joka päivä kävelin tai ajelin kaupunkia ristiin rastiin, etsiellen työtä. Ensi aluksi minua huvitti, kun näin niin paljon uutta enkä siinä alituisessa hälyssä joutanut surujanikaan muistamaan. Mutta lauantai-illat tuntuivat surkeilta, kun työväki viikkopalkkojaan kapakoissa peittosi. Siellä istui nuoria kauniita naisiakin niinkuin helmiä likavedessä. Ne joivat viinaa ja polttivat tupakkaa niinkuin miehetkin. Välillä ratkesivat keskenään tappelemaan. Kaduilla kuului miesten kirohuutoja, vaimojen ja lasten uikutuksia. Mutta siellä isolla valtakadulla oli kaikki iloista ja loistavaa. Niin elämä siellä vilkkui ja välkkyi kuin poreilevat vesikellot kiiltävässä näkinkengässä.
Eväsvarani olivat jo lopussa, kun viimeinkin sain työpaikan suuressa savotassa, jossa valmistettiin joukottain huonekaluja. Kuukauden päivät siellä työskelin; kovin ikävät päivät. Sitten vähennettiin koko tehtaasta työväkeä ja minä olin ensimmäisiä, jotka saivat luopua. Eikähän siinä mitään vääryyttä tehty: kun omalla väellä tultiin toimeen, niin hyljättiin vieras. Säästöjä ei siltä ajalta kukkaroon jäänyt.
Tulikin jo ikävä oman pellon pientareita. Rupesin ajattelemaan, että taitaa sentään jokainen parhain kotimaassaan menestyä. Kuvaelin mielessäni hauskemmaksi Kölsin korvessa puiden latvoja katsella kuin ihanata Pietaria. Mustaa mieltäni sinne pakenin — mielen mustemman vaan löysin.
Eräs matkustaja, Uudenkirkon mies, kehoitti minua tulemaan kotipitejäänsä; sanoi siellä Lampalan hovissa tarvittavan puuseppää. Se kehoitus viittasi minua kotimaahan.
Kokosin työkalut pussiini ja matkustin aamujunassa Pietarista Suomen rautatieasemalta Uudenkirkon asemalle. Siitä alkoi jalkamatka.
Niin jalka mittaeli tietä, ajatukset elämää. Jo samana iltana olin
Lampalan hovin portilla.
Siinä pihalla käveli vanha harmaahapsi herra. Kysyin häneltä:
— Otatteko nikkarintyöhön, niinkuin on kerrottu?
— Otan, jos on oppinut. Osaatko tehdä myöpeliä?
— Osaan.