Illan tullen alkoi tuuli luoteesta lietsoella. Sen voima paisui paisumistaan, että petäjät etäisellä rannalla näyttivät maata kuokkivan. Aallot, jotka alussa tuntuivat vaan lisäävän laivalle mieluista vauhtia, yltyivät vähittäin ja voimansa tunnossa näyttivät nousevan jumalattomiksi. Merisairaita ilmestyi laivan kannelle, vaimot ja lapset uikuttivat ja voihkivat. Kalpeina ja puolipyörtyneinä yökkivät he kauheasti. Mutta valituksista huolimatta parskuili meri yhä uhmemmin aaltojaan kannen yli.
Minusta ei mikään sillä kertaa olis tuntunut hauskemmalta kuin sellainen Joonaan myrsky. Niin hyvää se minulle teki, että olin valmis vaikka valaskalan vatsaan lähtemään. Olin kuin tappelunhaluinen mies, joka etsii vastarinnustelijaa, välittämättä kärsiikö tappion vai joutuuko voitolle. Se sisällinen kuume vaan pyrki ulospuhjetakseen. Ja tuo luonnonvoimien meteli sointui niin hyvin sydämmeni kapinan kanssa. Raittiina liikuin laivan kannella ja auttelin sairaita, hoivaelin vaimoja ja lapsia, märkänä kuin uitettu koira.
Konevitsan rantaan pysähtyi laiva. Siinä käytiin luostarin kirkonmenoa kuulemassa. Kauniissa petäjikkösaaressa kohottaa huippuaan oikeauskoisten vehreäkupuinen kirkko. Näkymättömistä kielistä kumisi siellä vuoroin moni-ääninen laulu ja messu, vuoroin taas urkujen soitto. Kaikessa tuntui jotakin salaperäistä ja uteliaisuutta kiihoittavaa. Silloin pälkähti mieleeni ajatus, että enköhän jääkin tänne luostarin munkiksi. Tänne sitte häviän kansastani unheesen kuin särkynyt aalto, joka roiskahtaa saaren rantakiville. Ilmaisin sen ajatuksen matkatovereilleni. He pyysivät ripustaakseen minulle kiven kaulaan ja lupasivat sitten upottaa minut mereen — jos hävitä haluan.
Kun maltoin mieltäni, niin huomasin itsekin aikeeni tuhmuuden.
Mutta pian jätti laiva Konevitsan rannan ja kesäisessä yössä jatkui matka myrskyistä merenselkää. Ylimmilleen rymisivät aallot ja joka hetki näytti uhkaavan meille hävitystä. Voitynnyritkin ruomassa menivät murskaksi. Naisia viskeli kannella laidasta laitaan. Sitelin heistä muutamia kiinni kenen mihinkin kohtaan kannella. Erään miehen kokassa pelastin oman henkeni uhalla. Hän kun siinä kalpeana vieritteli, niin laine oli hänet vähällä lipaista kieleensä. Silloin tartuin vilauksessa rautahakaseen, iskin sen koukut väkevästi kanteen ja tartuin toisella kädelläni siihen, toisella mieheen. Köytin sitten miehen vyötäisistä laivatouviin.
Laivalla oli myöskin naapurini, Maalari-Antti, hänkin uskovaisia.
Myrsky kun nousi pahimmoilleen, niin lankesi hän kannelle polvilleen,
tarttui konehäkkiin ja rukoili hätäisesti: — Oih, oih, hyvä Jumala!
Pelasta vielä minut! Elä hukuta minua! Elä herran tähden hukuta minua!
Auta, hyvä Jumala, vielä rantaan!
Minä polvistuin hänen viereensä ja rukoilin kilvalla: — Hukuta, Jumala, nämä syntiset ja pahantekijät kädet ja suut! Hautaa kalojen ruuaksi, ett'eivät enää saa harjoittaa vääryyttä ja pettää lähimmäisiä! Ett'eivät saa maalata vääristetyllä vesivärillä, niinkuin tämäkin naapurini Maalar-Antti!
— Vieläkö sinä jumalaton pilkkaat! kähisi Antti minulle.
— Sinähän, ulkokullattu, pilkkaat, kun et pyydä syntiäsi anteeksi ja jätä elämääsi Jumalan käteen! tokaisin minä.
Tultiin onnellisesti Nevalle, jossa ilma tyyntyi. Siellä tyynellä, kun ponnistukset olivat loppuneet, minä vasta uhvelluin, niinkuin purjeet räpistyvät tuulen tauottua. Suvannossa menin aivan tainnoksiin, että kapteenin piti minua hoivaella. "Sitä miestä pitää korjata", oli hän sanonut, "sillä hän teki matkalla työtä". Olinkin virkistynyt taas täyteen toimeen ennenkuin tultiin Pietarin rantaan.