Ja hän oli tukehtua kyyneliin. Siihen hukkui sekin toivoni.
Tyttö jätti sitten kodin ja meni etempää palvelusta etsimään. Katkera ero.
Sen jälkeen tuntui koti minustakin tyhjältä ja autiolta. Toiveeni olivat kaikki sammuneet kuin tuhkaan. Halusin muutoksia, vastuksia, myrskyjä. Päätin siis lähteä maailmaan hakemaan tylyyttä ja kylmyyttä, löytääkseni ympärilläni mitä sisässänikin tunsin. Koti-ihmisten säälivä ystävällisyys tuntui minua vaan rasittavan. Kallihin oli minulta riistetty — olin nyt valmis kadottamaan kaikkeni.
Vaimoni oli tuon onnettomuuden jälkeen tullut kuin mykäksi: hän vaan sanatonna ähki ja puhki kuin hevonen savitiikissä. Ensin näytti hän toivovan, että Konni tytön korjaisi. Kun se luulo petti, niin toivoi hän tytön menevän Jukalle. Olihan pääasia, että tyttö vaan joutuisi naimisiin. Kun kaikki toivo oli rauennut turhaan, joutui hän aivan kuin päiviltä pois. Haasteli vaan entisistä lapsistaan ja syytti itseään, että oli jättänyt heidät vieraalle. Sanoi Jumalan siitä nyt rankaisevan. Ei saanut öilläkään rauhaa, vaan kiljahteli unissaan. — Mitä apua nyt on Jumalasta, kun sellaisia tapahtuu! valitti hän uskovaisten kokouksessa. Siellä nuhdeltiin häntä ja käskettiin ottamaan nurisematta vastaan niin pahaa kuin hyvääkin. Hän taivuttikin niskansa ja nöyrtyi.
Mutta uskosta oli meissä jälellä vaan mustia pilkkuja omassatunnossa; aivan kuin viheriästä ruohikosta suuren kulon jälkeen.
Minä en voinut kauemmin viipyä kotikylässä. Jukkakin, paras työmieheni, oli minut jo jättänyt. Kun oli saanut Miinalta kieltävän vastauksen, tuli hän alakuloiseksi eikä malttanut enää työssäni viipyä, vaan matkusti Viipuriin. Oli sanonut lähtiessään, ett'ei tässä maailmassa ihmistä hyvä peri. Minulle ei virkkanut hyvää eikä pahaa senkuin kyynelsilmin puristi kättäni.
Minäkin jätin vaimoni kotiin takan vartiaksi ja läksin. Katkerasti ilakoiden ja ilman kaipausta jätin kodin.
Rautveräjän rannasta astuin höyrylaivaan, matkustaakseni yli Laatokan Pietariin. Oli iltapuoli päivää ja rannasta lähtiessä tyyni päiväpaiste. Vähän matkan päässä ulapalla näin saarosen, niin pienen, että vaan yksi siihen mahtui. Hurjassa ihastuksessa ojensin sitä kohden käteni ja huusin:
— Siinäpä olis armas asua: mahtuisi vaan yksi, toiset hänt' ei turmelisi!
Matkustajoita oli laivalla runsaasti, laivan täydeltä. Kaikki näyttivät alussa niin iloisilta kuin läikehtivä lainekin, jota laiva halkoili. Minun mieleni tyrskehti rajussa kuohussa kuin rantansa särkenyt virta, joka ei suunnastaan välitä senkuin vaan uomaansa pakenee ja yhä loitommaksi vierii. Niin mielenikin muistojaan pakeni ja kohti tuntematonta kohtaloa vieri.