Jos pahantekijä itse olis saman yllytyksen lausunut, niin olisin varmaankin lauhtunut. Antti tunnusti vihani oikeutetuksi ja se tuntui mielessäni sovittavalta.
Sitten jutteli hän liikuttavan kertomuksen roomalaisesta ritarista, joka oli elänyt siihen aikaan kuin kristinusko rupesi leviämään. Sillä ritarilla oli ihana puoliso, pienen poikasen äiti. Puhtaana kuin kyyhkynen kultalinnassa hoiteli suloinen vaimo pienoistaan, maailman vaaroja ei tuntenut. Mutta ritarin luona vieraili usein nuori sotilas, ystäväkö lie ollut vai mikä. Sen miehen silmistä syttyi vaimoseen henkeen kuumeen tuli. Se tuli kuinka lie kiehtonut niin naisen sydämmen, että äiti hylkäsi lapsensa, vaimo miehensä ja seurasi viettelijää toiseen maan ääreen. Siellä tuhlaili kurja mies omansa sekä vaimon rikkaudet. Sitten hylkäsi vaimoparan vieraasen maailman kaupunkiin ja minne lie itse mennyt. Haikeasti katui nyt surullinen rouva eksymystään, mutta lohdutusta etsi turhaan. Vasta sitten kun löysi sen Jumalan, joka Kristuksen kautta oli julistanut kaikki ihmiset pojikseen ja tyttärikseen, löysi hän sovinnon ja rauhan. Niin vahvasti luotti sen jälkeen Jumalan rakkauteen, ett'ei häntä vainotkaan siitä luovuttaneet, vaan ennen urhoollisesti marttyyrikuoleman kärsi.
Ritarikin poikinensa oli tullut kristityksi ja suri kovasti vaimoaan, kun luuli hänen pakanuuteen hukkuneen. Antoi kaikille vihollisilleen anteeksi, mutta viettelijälle vaan ei voinut sydämmestänsä anteeksi antaa, kun niin tuntui katkeralta.
Monien vuosien kuluttua sai hän kuulla vaimonsakin löytäneen rakkauden Jumalan ja päättäneen elämänsä onnellisten kuolemalla. Siitä jalo ritari suuresti riemuitsi ja rukoili hartaasti voimaa, että voisi viettelijällekin anteeksi antaa.
Erästä linnoitusta puoltaessaan tuli hän pahasti haavoitetuksi. Siinä kaipasi syvästi korkeimman rakkautta ja suullansa jo siunasi pahintakin vihollistaan. Silloin ryntäsi apujoukko muurille. Se oli kukistanut piirittävän vihollisen ja nousi nyt päällikkönsä johdolla linnaan. Riemulla tervehtivät apujoukko ja linnanväki toisiaan. Mutta ei ehtinyt haavoitettu ritari kuin vaan vilaukselta nähdä apujoukon päällikköä, niin tunsi hänet vanhaksi ystäväkseen ja vaimonsa ryöstäjäksi. Silloin musteni hän kasvoiltaan ja kostonvimma valtasi hänet kuin tuuliaispää. Haavojaan muistamatta karkasi hän perivihollisensa kimppuun ja kaikkien kauhuksi alkoi muurilla hurja kamppailu. Se oli ollut lyhyt, mutta nujertava paininlyönti. Eivät ystävätkään ehtineet väliin ennenkuin kumpikin muurilta murjahti alas jyrkkään syvyyteen.
Näille päiville eivät sieltä enää nousseet.
Siihen tapaan kertoi Antti. Eikä mikään raamatunlause olisi rakentanut kostonhankkeilleni niin tukevaa sulkua kuin tämä kertomus. Sudesta teki se minut kerrassaan kärsiväiseksi lampaaksi. Olin purtu, mut ei tehnyt mieleni puremaan. Kostoni sammui kuin veteen. Mutta aurinkoni painui sysipimeään. Häpesin nähdä sekä näkyä. Kauas, kauas halusin paeta häväistyä kotiani.
Niihin aikoihin työskeli aina vielä luonani se nuori puuseppä Jukka. Kaikista huhuista ja häpeästä huolimatta rakasti hän Miinaa ja kosi häntä vaimokseen. Vaimonikin koetti taivuttaa tytön sydäntä pojalle. Minä niinikään suosin sitä vaaleakiharaista poikaa: "nätti kuin toisten vasara" ja vasta parinkymmenen iässä. Jo oli tyttö häneen suostumillaan, jo kuvailin mielessäni, kuinka he kerran asuvat yhdessä onnellisina ja perivät minulta nuo raskailla ponnistuksilla hankitut huoneeni — vaikka epäilin omia kuviani.
Ratkaisevalla hetkellä teki tyttö vastarinnan.
— En, rakas isäni, en voi yhtyä Jukkaan! lausui hän. — Tunnet kyllä historiani. En voi viipyä kauemmin näillä kunnailla. Pois tahdon lähteä ja kaukana vieraissa palvella. Pidä sinä kotisi ja talosi itse niinkauan kuin elät ja unhota minut, iloton, onneton lapsesi. Isä — unhota!