Olin todellakin tulla hulluksi. Kaikki musteni silmissäni. Herrojen maailma tämä on, ajattelin; muilla täällä ei ole tekemistä ennenkuin tulevat herroiksi. Kaikkein pitää tulla herroiksi, sitten kaikki saavat oikeutta ja kaikki hallitsevat.
Olin niin paljon, niin täydellisesti luottanut ihmisiin ja nyt en luottanut kehenkään.
Niin keveä oli elämän päivänrinteisessä myötämäessä nähdä maailma kirkkaana, ihmiset ja olot hyvinä sekä Jumala armollisena. Toisin oli nyt vastamaassa ja myrskyssä. Kaikki näyttivät vaan kokoontuvan minua kaatamaan. Kaikki olivat vainon, häväistyksen ja sorron henkiä, jotka näyttivät kaivavan minulle kurjuuden kuilua. Itse Jumalakin, joka ei ollut suojellut kokematonta lastani raihnauksesta, tuntui mielestäni väärintekijältä. Eräänä yönä, kun olin nähnyt kamalaa unta lapsestani, heräsin kauhukseni unesta, huutaen: "Jumala on suuri roisto!" Säikäyin omia sanojani. Peloissani rukoilin sitten jumalattomuuttani anteeksi. Mutt'ei se ollut totteliaan lapsen rukousta.
Murhan-ääni kohosi niitä aikoja sielussani. Ajattelin, että tahdon hävittää edes yhden raihnaajan maailmasta, vaikka itsekin hänen kanssaan musertuisin. Minä tapan hänet, niin tapankin. Rikkaat uhraavat lapsillensa hopeaa ja kultaa; niitä minulla ei ole. Tahdon siis uhrata itseni.
Ajattelin, että kohtaan hänet saman naapurin luona, jossa olin hänet ensin tuntemaankin oppinut. — Jo silloin aavistin hänen kasvoissaan jotain kurjaa. Liekö ollut tuon teon aave. — Varustin jo ruumiinkirstun rautakiskon taskuuni: sillä päätin iskeä ikuisen leiman viholliseni ohimoluuhun, iskeä niin, ettei hän enää nousisi.
Mutta sitten johtui mieleeni, ett'en tahtoisi häväistä niin julmalla teolla hyväntahtoisen naapurini huonetta. Se ajatus varjeli siitä hankkeesta.
Sunnuntaina tapasin kirkolla hyvän ystäväni Antti nimisen nuorukaisen, josta olin aina paljon pitänyt, vaikk'ei hän ollutkaan uskovaisia. Mutta hän oli kiivas totuuden puolesta, luki kaikellaisia kirjoja ja sanomalehtiä sekä puolsi kansan oikeuksia jokaista väärinkäytöstä vastaan. Sentähden häntä rakastin.
Hänkin tunsi perheeni häväistyksen; jokainenhan sen jo silloin tunsi.
Pyysin hänet kirkko-ajan jälkeen kanssani keskievariin istumaan, kun oli kylmä talvipäivä, ett'emme voineet kirkonmäellä istua ja jutella. Kutsuin siellä lasit oltta ja sitä juodessamme juttelin synkkämielin synkät aikeeni.
— Oikein, siinä teet oikein! Se sille parahiksi onkin. Niin hävität edes yhden roiston maailmasta! usitteli Antti.